Artikkelit - Elokuvat

Arvostelu: Die Hard 4.04 / 5

Sarjakuvaelokuvien ja esiosien buumin jälkeen 2000-luvun toisella puoliskolla trendiksi on nousemassa vanhojen starojen paluu. Rocky Balboa nousi vielä kerran kehään ja pian pääsemme nauttimaan myös uudesta Rambosta ja neljännestä Indiana Jonesista. 80- ja 90-luvuilla ihmisiä teattereihin vetänyt Die Hard -trilogia laajeni kesällä neliosaiseksi saagaksi Len Wisemanin ohjaaman, juuri DVD:lläkin julkaistun toimintarymistelyn myötä. Kolmas Die Hard sai ensi-iltansa kaksitoista vuotta sitten, joten epäilyksiä Bruce Willisin esittämän, nyt jo kaljupäisen väkivallan vihollisen uusien, hämmästyttävien seikkailujen uskottavuudesta oli lupa esittää. Wiseman, Willis ja kirjoittajat ovat kuitenkin saaneet aikaan modernin 2000-luvun toimintaelokuvan, joka on edeltäjiensä arvoinen ja henkinen.

John Carlinin A Farewell to Arms -artikkelista vaikutteita saaneen tarinan kirjoittivat Mark Bomback ja David Marconi. John McClanella (Bruce Willis) ei näytä menevän hyvin elokuvan alussa. Vaimo on jättänyt kolmessa elokuvassa päivän pelastaneen sankaripoliisin ilmeisen lopullisesti, eikä saksalaisterroristien ykköskauhulla itsellään ole parempaa tekemistä kuin kytätä tyttären (Mary Elizabeth Winstead) poikaystäviä. Ymmärrettävästi tytär ei halua puhua isukilleen. Kun it-terroristi Thomas Gabriel (Timothy Olyphant) haluaa tehdä palveluksen Yhdysvalloille ja aloittaa laajamittaisen hyökkäyksen järjestelmää vastaan, McClane päätyy suojelemaan Justin Longin esittämää hakkeri Matthew Farrelia ja osoittaa, että hänestä löytyy edelleen ainesta sankaritekoihin.

Die Hard 4.0 on hellyttävä yhdistelmä uutta ja menneiden vuosikymmenien parhaita action-aineksia. CGI ja aidot erikoistehosteotokset käyvät käsi kädessä. Terroristien keinot ovat uusia, mutta hyökkäyksen massiivisuus ja puhdasoppinen "pelasta USA, maailma ja tytär" -asetelma vetoavat myös kasari- ja ysäriactionin faneihin. Elokuva on säilyttänyt paljon edellisistä Die Hardeista tuttua, mutta Wiseman sekoittaa mukaan myös niin paljon tuoreita aineksia, että elokuva tuntuu sekä tutulta että virkistävältä. Vanhan ja uuden kohtaaminen on tärkeä teema elokuvan sisäisessäkin maailmassa: vanha jäärä McClane ei pärjää kyberterroristeille näiden omin asein, mutta yhdistettynä hakkeri-Farrellin uuden teknologian tuntemukseen McClanen erikoisosaamisesta, terroristien tappamisesta kaikin kuviteltavissa olevin keinoin, on hyötyä vielä 2000-luvullakin.

Die Hard -sarjalle on aina ollut tunnuksenomaista ylilyöty väkivaltaviihde ja kepeä huulenheitto. Toimintakohtauksissa on edelleen särmää. Perusammuskelu on toteutettu onnistuneesti, ja lähitaistelukin on sähköisen toimivaa, mutta vasta luovan helikopterinpudotusmetodin ja hävittäjäkoneen siivelle hyppäämisen kaltaisilla kohtauksilla saavutetaan oikea over-the-top -meininki. Vuodet eivät ole vieneet McClanen huumorintajua, vaan herja lentää entiseen tahtiin siinä missä vastustajia kaatuu ja putoilee. Justin Longin hahmo ei ole niin sanavalmis sidekick kuin Koston enkelin Zeus Carver (Samuel L. Jackson), mutta sankarikaksikon epäsuhtaisuuden ansiosta myös McClane-Farrell -parivaljakon sanailu toimii.

Lucy McClanen hahmo ansaitsee kehuja. Mary Elizabeth Winsteadin tulkitsemalla tytöllä on tarpeeksi luonnetta, jotta hänet uskoo McClanen tyttäreksi, mutta hänestä ei tehdä toimintasankaria. Pääterroristi Gabrielin esittäjä Timothy Olyphant oli minulle uusi tuttavuus, olin nähnyt hänet tätä ennen vain pikkuroolissa Nicolas Cagen tähdittämässä autotrillerissä Puhallettu 60 sekunnissa. Olyphant näyttelee hyvin, mutta ei pääse lausumaan loistavia, klassikoksi muodostuvia repliikkejä, jotka on varattu lähinnä Willisille.

Vaikka ensimmäisen Die Hardin lopusta muistetaan yksi elokuvahistorian hienoimmista "kuolleista" palaamisista, Die Hard 4.0:n hahmojen iskunsietokyky ja pudotuskestävyys menevät aivan uusiin sfääreihin, minkä johdosta taistelujen lopulliset ratkaisut venyvät usein pitkälle. Varsinkin McClanen ja Mai Lihnin (Maggie Q) käsikähmässä epärealistisuus on huikaisevalla tasolla. Vakavammassa elokuvassa tämä olisi ongelma, mutta Die Hard 4.0:ssa tunnelma vain paranee.

En pidä päätöksestä markkinoida elokuvaa maailmalla eri nimellä kuin USA:ssa. Die Hard 4.0 on vaisu nimi verrattuna komean mahtipontiseen ja osuvaan jenkkinimeen Live Free or Die Hard. Myös alhaisesta jenkki-ikärajasta ja kaupallisen hyödyn nimissä tehdystä editoimisesta on puhuttu paljon. Toki tuntuu omituiselta, että kaikista elokuvista juuri Die Hardia siistitään kiroilusta ja veriroiskeista, mutta tämä ei pilaa elokuvaa. Hyvä toiminta on hyvää toimintaa, vaikkei McClanen kuuluisinta lausahdusta kuullakaan täydellisessä muodossaan.

Uusin Die Hard on harvinaista laatuviihdettä. Mieleeni ei satu yhtä laadukasta kolmatta jatko-osaa menestyselokuvalle. Kalju Bruce Willis on edelleen iskussa, ja bonuspisteitä kerätään vielä Star Wars -viittauksilla. Die Hard 4.0 on ehdottomasti yksi 2000-luvun parhaista toimintaelokuvista.

17.11.2005