Artikkelit - Elokuvat

Elokuvapäiväkirja 07

Viimeksi päivitetty: 31.12.07

Elokuvapäiväkirja v. 3.0. Uusi vuosi, uudet elokuvat ja (suurimmaksi osin) uudet kommentit.

1234567891011121314151617181920212223242526

2728293031323334353637383940414243444546474849505152

1 (2008)

Viikko 1 - alkuun

Keskiviikko 3.1.:
---
Viime vuoden Elokuvapäiväkirjan lopussa lupailin aloittavani seuraavan vuoden tunnustetulla mestariteoksella. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja kyseinen elokuva saa itse asiassa odottaa nyt pidemmänkin aikaa. Aloituselokuvaksi sattui sen sijaan SubTV:n esittämä pokerileffa Rounders - ässä hihassa (Rounders, 1998, USA) - joka kiinnosti minua ihan siksikin, että olen kaveripiirissä pelaillut Texas Hold'emiä jonkin verran. Mike McDermott (Matt Damon) on ex-peluri, joka ajautuu uudestaan pelikierteeseen, kun vanha kaveri Worm (Edward Norton) vapautuu vankilasta. Venäläisenä korttihai Teddy KGB:nä nähdään John Malkovich, tärkeimmissä naisrooleissa Famke Janssen ja Gretchen Mol.

Elokuvassa on kaksi suurta ongelmaa, nimittäin molemmat päähahmot. Sekä McDermott että Worm ovat ärsyttäviä typeryksiä, joilla on rasittavan ylimielinen asenne peliin - mikä saattaa tietysti olla ihan realistista eräiden huippupelaajien maineen tuntien. Joka tapauksessa tämä sai aikaan sen, että minulle oli aivan sama, saako kaksikko rahat kokoon vai hakkaako pokerimafia heidät hengiltä. Pelikohtauksissa käsikirjoitettu elokuva häviää aina vaikkapa oikean maailman WPT:lle, koska tulokset on helppo arvata etukäteen. Silti Rounders ansioituu jossain määrin muodollisesti pätevänä elokuvallisena katsauksena eri pokerivariantteihin.2,5 / 5

Perjantai 5.1.:
---
Die Hard -ohjaaja John McTiernanin Rollerball (Rollerball, 2002, USA/Saksa/Japani) on uusintaversio vuoden 1975 Rollerballista, jonka pääosassa oli James Caan. Tähän versioon on saatu houkuteltua mukaan Chris Klein, LL Cool J ja Jean Reno. Rollerball on lähitulevaisuuden väkivaltainen ja rahakas urheilulaji.

Elokuva löytyy IMDb:n Bottom 100 -listalta, mikä ei ihmetytä lainkaan. Alusta loppuun meno on tarkoituksetonta, typerää ja rasittavan näköistä hosumista ja väkivallalla mässäilyä. Chris Klein ei juurikaan osaa näytellä, ja hänen merkittävimmäksi ansiokseen onkin laskettava se, että hän näyttää lähes Keanu Reevesiltä. Yksi tähti olisi täysin oikea tuomio, mutta annetaan nyt puolikas päälle vaikka ihan siitä syystä, että yhdessä vaiheessa Rollerball toi mieleeni kiekkoelokuvaklassikko Slap Shotin, joka on arvosteltu viime vuoden päiväkirjassa.1,5 / 5

Lauantai 6.1.:
---
Sitten taas mieligenreeni eli vanhaan scifiin. Byron Haskinin myöhempiin töihin lukeutuva Robinson Crusoe Marsissa (Robinson Crusoe on Mars, 1964, USA) siirtää Daniel Defoen tarinan lähes sellaisenaan avaruusaikaan. Astronautti Christopher Draper (Paul Mantee) haaksirikkoutuu Marsille seuranaan vain apina - mutta huoli pois, Perjantaikin (Victor Lundin) saadaan pian kuvioihin mukaan.

Käsikirjoitus ja klassisen tarinan siirto vieraalle planeetalle on yllättävän onnistunut. Välillä tosin Defoen romaanin kulkua noudatetaan liiankin orjallisesti, jotakin uuttakin olisi ollut hyvä lisätä. Lähes ainoa täysin uusi piirre on se, että ruoan ja veden lisäksi Robinsonimme täytyy keksiä myös keino hengittämiseen. Helpotuksena Marsin olosuhteet ovat hieman ihmiselle soveliaammat kuin oikeasti. Erikoistehosteet ovat hyvin 60-lukulaisia, mutta filmauspaikkana käytetty USA:n Death Valley kelpaa Marsiksi.3 / 5

Sunnuntai 7.1.:
---
Ridley Scottin Alien - kahdeksas matkustaja (Alien, 1979, Iso-Britannia) on tieteiskauhun ehdottomia klassikoita. Rahtialus Nostromo poikkeaa kurssiltaan tutkiakseen läheiseltä planeetalta lähetettyä signaalia. Ensimmäinen kontakti vieraan alien-rodun kanssa muuttuu pian eloonjäämistaisteluksi aluksen käytävillä ja ilmanvaihtokanavissa. Pääosassa lahjakkaana neiti Ripleynä kunnostautuu Sigourney Weaver. Muita Nostromon miehistön jäseniä esittävät Tom Skerritt, Veronica Cartwright, Harry Dean Stanton, John Hurt, Ian Holm ja Yaphet Kotto.

Havaitsin, että tummasävyinen ja ahdistavaksi tarkoitettu elokuva ei sovellu parhaiten kirkkaassa päivänvalossa katsottavaksi. Alienin jännitys nojaa ennen kaikkea ohjauksen luomaan tunnelmaan ja jatkuvaan, painostavaan uhkaan, ei verenvuodatukseen tai suolenpätkiin. Huonoista katseluolosuhteista huolimatta kävi selväksi, että Alien - kahdeksas matkustaja on tiukkaa ja teknisesti mainiota scifiä.4 / 5

Viikko 2 - alkuun

Maanantai 8.1.:
---
007 ja kultainen silmä (GoldenEye, 1995, Iso-Britannia/USA) oli Pierce Brosnanin debyytti James Bondina. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan Bondissa radikaali venäläiskenraali Ourumov (Gottfried John) pyrkii kylvämään tuhoa Neuvostoliiton salaisella satelliittiaseella. Myös Sean Beanilla on tärkeä rooli, Famke Janssen ja Izabella Scorupco ovat Bond-tyttöjä.

Kultainen silmä ei ole kaikin puolin tyypillinen Bond, mutta tuttuja kuvioita löytyy aivan tarpeeksi: huipputeknologinen ase, trooppisella saarella sijaitseva pahan tukikohta, naurettavan railakas hurjastelukohtaus (neuvostopanssarilla keskellä kaupunkia!) ja se, että Bond jää pari kertaa vihollisensa armoille, mutta tämä ei ymmärrä käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kokonaisuutena elokuva lukeutuu ns. "Ihan jees" -luokan ylemmälle puoliskolle.3 / 5

Torstai 11.1.:
---
Richard Linklaterin ohjaamassa rock-komediassa School of Rock (The School of Rock, 2003, USA/Saksa) bändistään pois potkittu kehno rokkari (Jack Black) päätyy hienostokoulun lasten sijaisopettajaksi ja alkaa kouluttaa oppilaistaan rokkibändiä.

School of Rock yllätti minut eräässä mielessä suuresti. Jack Black ei ole pääroolissa lainkaan ärsyttävä. Tähän mennessä olen pitänyt Blackin nautittavimpana roolisuorituksena Shakaalin kohtausta, jossa Bruce Willis ampuu hänet kappaleiksi. (No joo, olihan Black ihan siedettävä High Fidelityssäkin.) Blackin roolisuoritukseen ja uskottavuuteen rock-luuserina pohjaava elokuva on sympaattinen ja hauska, tosin hieman enemmän särmää olisin kaivannut. Mutta onhan se kovin hulvatonta että elokuvassa esiintyvät sekä Jack Black että Mike White (joka vastaa myös käsikirjoituksesta).3,5 / 5

Lauantai 13.1.:
---
Täydensin viimeinkin Star Trek -elokuvien kokoelmani. Uudet hankintani päätin katsella viikonlopun aikana kronologisessa järjestyksessä. Näinpä ensimmäiseksi katsoin Leonard Nimoyn ohjaaman kolmososan Star Trek III - Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock, 1984, USA). Tarina jatkuu lähes suoraan Khanin vihan lopusta. McCoy (DeForest Kelley) tulee hulluksi ja käy ilmi, että kuolleeksi luultu Spock (Nimoy) voidaankin mahdollisesti herättää uudestaan henkiin. Pelastaakseen ystävänsä kapteeni Kirkin (William Shatner) tulee palata Genesis-planeetalle ja uhmata Tähtilaivaston määräyksiä.

Spockin paluun suurin ongelma on se, että vanhan Trek-miehistön paras hahmo on suurimman osan elokuvasta käytännössä poissa pelistä. Klingonit ovat pahiksina ehkä hieman persoonattomia, mutta ainakin ne ovat pahoja. Ei Trek-elokuvien parhaasta päästä, mutta parempi kuin Viimeisellä rajalla.3 / 5

Seuraavana vuoroon tuli Star Trek VI - Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991, USA). Rauhanneuvottelut klingonien kanssa etenevät, mutta Kirkiä moinen touhu epäilyttää - olisihan Tähtiliitolla nyt mitä paras tilanne murskata vaarallinen vihollisensa. Shakespearea lainataan urakalla.

Tuntemattoman maan ensi-illan aikaan TNG-sarja oli pyörinyt jo pitkään ja TOS:n näyttelijäkaarti oli auttamattoman vanhentunutta. Ongelma ratkaistiin kätevästi laittamalla Kirk ja kumppanit eräänlaisen muinaisjäänteen rooliin. Rauha vanhojen vihollisten kanssa ottaa koville niin poikansa kuolemasta katkeralle Kirkille kuin klingoneillekin. Shakespearismeilla ei voi epäonnistua, Tuntematon maa lienee Trek-elokuvien joukosta paras, vaikkei ylläkään TNG-sarjan loistavan, lähes elokuvan pituisen päätösjakson (All Good Things...) tasolle. Hahmojen vahvuuksia muistetaan hyödyntää. Näyttelijöistä kannattaa huomata Sinkkuelämän Kim Cattrall luutnantti Valeriksena ja Michael "TNG:n Worf" Dorn TOS:n aikaisena eversti Worfina.4 / 5

Sunnuntai 14.1.:
---
Tähtiretki jatkuu. Star Trek - Sukupolvet (Star Trek: Generations, 1994, USA) on vanhan sukupolven rippeiden vihoviimeinen näytös. Kun eläköityneet Kirk, Scotty (James Doohan) ja Chekov (Walter Koenig) ovat uuden Enterprisen testilennolla, kohtaa alus omituisen ilmiön. Kirk katoaa pelastaessaan alusta. Lähes vuosisata myöhemmin Picardin (Patrick Stewart) johtaman uuden sukupolven tehtävänä on estää kokonaisen planeetan asukkaiden murha, jota hullu tiedemies Tolian Soran (Malcolm McDowell) suunnittelee. Avukseen Picard tarvitsee itse legendaarista Kirkiä.

Suosikkini Datan (Brent Spiner) hahmon käyttö on elokuvassa epäonnistunutta. Ja Kirkin loppu on tyhmä. Lopun käsikähmä on asianmukaisen kömpelö ja sinänsä Nexus on ihan näppärän oloinen Trek-tyylinen ilmiö ja McDowell on sopivan hullu tiedemies. Kuitenkin Sukupolvet tuntuu liikaa väliepisodilta, jonka suurin ansio on lopullinen sukupolvenvaihdos myös valkokankaalla.3 / 5

Trek-elokuvista viimeisenä näin siis sarjan yhdeksännen osan, Star Trek - Kapina (Star Trek: Insurrection, 1998, USA). Ohjaajana toimi Jonathan Frakes eli komentaja Riker. Kapteeni Picard (Stewart) uhmaa tällä kertaa käskyjään pelastaakseen 600 ihmisen paratiisimaisen kotiplaneetan, jonka Federaatio haluaisi hyötykäyttöön.

Datasta ei taaskaan saada parasta mahdollista irti. Riker (Frakes) sentään ymmärtää ajaa partansa. Ei Kapina erotu Trek-elokuvien massasta juurikaan edukseen, vaikka siinä onkin tietysti aina jotain hienoa kun Picard toimii oikeudenmukaisuuden kirkasotsaisena puolustajana suorista käskyistä välittämättä. Sivuosanesittäjien joukkoon lukeutuu mm. Stephanie Niznik eli Everwoodin Nina.3 / 5

Viikko 3 - alkuun

Keskiviikko 17.1.:
---
Trek-minimaratonin jälkeen halusin katsoa jotain ihan muuta. Tähän loistavan tilaisuuden tarjosi SubTV:n esittämä romanttinen komedia Tähtitreffit (Win a Date With Tad Hamilton!, 2004, USA), jonka ohjaajana toimi ensimmäisen Blondin koston ohjannut Robert Luketic. Länsivirginialaisen pikkukaupungin tyttö, kaupan kassalla työskentelevä Rosalee (Kate Bosworth) voittaa treffit julkisuuskuvansa kiillottamiseen pyrkivän hurmurinäyttelijän (Josh Duhamel) kanssa, mistä Rosaleen paras ystävä Pete (Topher Grace) ei pidä. Muodostuu siis kolmiodraama.

Vastoin odotuksiani pidin elokuvaa ihan hyvänä. On kuitenkin mainittava, että satuin lyömään itseäni päähän noin kolmikiloisella (ja kovapintaisella) esineellä aivan elokuvan alussa, mikä saattoi jossain määrin vaikuttaa elokuvasta muodostuneeseen mielikuvaani. Mutta siis, Pete oli hahmona hyvä. Loppu nyt oli mitä arvata saattaa. Omaperäisemmällä (ehkäpä katkerammalla, synkemmällä tai realistisemmalla) loppuratkaisulla varustettuna Tähtitreffit olisi ollut loistava ja äärimmäisen tehokas elokuva. Toisaalta tässä genressä lopun itsestäänselvyys ja onnellisuus taitaa olla enemmänkin ominaisuus kuin vika. Öinen vesisade on silti jo vähän liian klisee.3 / 5

Perjantai 19.1.:
---
Vuoden ensimmäinen isolta kankaalta katsomani elokuva oli kehuttu Casino Royale (Casino Royale, 2006, USA/Saksa/Iso-Britannia/Tšekin tasavalta), Daniel Craigin debyytti superagentti James Bondina. Casino Royale jatkaa viime vuosien prequel-trendiä, sillä Ian Flemingin romaaniin pohjaava elokuva sijoittuu aivan Bondin 007-uran alkuun. Kuten nimikin viittaa, korttipeli on keskeisessä osassa juonta. Terroristien pankkiirina toimiva Le Chiffre (Mads Mikkelsen) ja Bond päätyvät pelaamaan kovilla panoksilla Royale-kasinolla. Bondin apuna on Vesper Lynd -niminen neito, jota esittää ruotsalais-ranskalainen Eva Green. Myös Bondin CIA-kaveriin Felix Leiteriin (esittäjänä tummapintainen Jeffrey Wright) törmätään. Judi Dench jatkaa M:nä.

Pidän Bondeista juuri siksi, että lähes jokainen tähän mennessä katsomani 007-seikkailu on ollut viihdyttävä parituntinen, jossa ei juuri tarvitse (tai kannata) ajatella vaan voi vain nauttia rennosta menosta, meiningistä ja maisemista. Menoa ja meininkiä Casino Royalestakin löytyy, mutta elokuva on astetta tylympi ja huumori jää vähemmälle. Craigin myötä Bondista on tehty lähes Schwarzeneggerin tai Seagalin hahmojen kaltainen äijämäinen nyrkkisankari. Smokissa Craigista ei löydy aivan vastaavaa hienostuneisuutta kuin aiemmista Bondin esittäjistä, mutta toisaalta agenttimme onkin elokuvassa vasta raakile eikä kokenut tuplanolla. Vaikka Bond-kaavasta poikkeaakin, elokuvana uusin Bond on hyvä. Le Chiffren hahmon vaisuuteen olin kuitenkin pettynyt. Eva Green on pätevä Bond-tyttö. Alkutunnuksesta en ole vieläkään saanut muodostettua mielipidettä, se oli joko erittäin hieno tai täysin tyylitön, ainakin se oli erilainen verrattuna aiempiin. Bondin hahmo myös kehittyy ja muuttuu elokuvan kuluessa, toisin kuin sarjan muissa osissa. Lopussa tämä näkyy hienosti, perinteisen tunnarin alkaessa soida James Bondista tulee todellakin Bond, James Bond. Sony-Ericssonin kännykät ja Vaio-läppärit ovat muuten harvinaisen näkyvästi esillä elokuvassa.3,5 / 5

Sunnuntai 21.1.:
---
Star Trek -ostosteni lisäksi hankin samalla kertaa Samuli Torssosen ja Timo Vuorensolan Trek-parodian Star Wreck: In the Pirkinning (Star Wreck: In the Pirkinning, 2005, Suomi) Imperial Edition -painoksen.

Itse elokuvasta olen jo pariin otteeseen kirjoittanut mielipiteeni: vuoden 2005 Elokuvapäiväkirjassa annoin elokuvalle neljä tähteä, samoin viime vuonna viikolla neljä, ja kirjoitinpa hieman kattavamman arvostelunkin. Mielipiteeni on pysynyt samana, mutta DVD:n laadussa on hieman valittamista. Kappaleiden vaihto ei tuntunut sujuvan DVD-soittimeltani oikein, vaikka minkään muun levyn kanssa tällaisia ongelmia ei ole ollut. Onneksi kakkoslevyltä löytyy kiitettävästi extramateriaalia, muuten olisin ollut ostokseeni pettynyt.4 / 5

Viikko 4 - alkuun

Maanantai 22.1.:
---
Tositapahtumiin perustuva Hurricane (The Hurricane, 1999, USA) kertoo 60-luvun mustasta nyrkkeilijästä Rubin "Hurricane" Carterista, joka tuomittiin elinkautiseen kolmoismurhasta (todennäköisesti syyttömänä). Pääroolissa on Denzel Washington, Carterin kamppailussa oikeuden puolesta apuna on kolme kanadalaista (Deborah Kara Unger, Liev Schreiber, John Hannah) sekä köyhistä oloista kotoisin olevan afro-amerikkalainen poika, joka sattuu lukemaan Carterin omaelämäkerran "The 16th Round" (Vicellous Reon Shannon).

Nyrkkeily- ja vankilaelokuvan genret yhdistämä kuvaus rasismista, ennakkoluuloista, vihasta ja niiden voittamisesta on yllättävän hyvä elokuva. Ottamatta kantaa siihen kuinka paljon elokuvasta todella on totta (tai siihen että oliko Hurricane oikeasti syyllinen vai syytön), Denzel Washintonin roolisuoritus on loistava ja elokuvan rytmitys sekä rakenne ovat erinomaiset. Bob Dylanin aikanaan tästä aiheesta kirjoittama protestilaulu on myös hienon kuuloinen. Alun nyrkkeilykohtaukset hoituvat tyylillä, ja jossain vaiheessa mieleeni tuli jopa The Shawshank Redemption, hyvällä tavalla. Vanginvartijoiden ammattikunta saa myös vaihteeksi positiivistakin huomiota osakseen, Clancy Brownin esittämä Jimmy Williams on täysin erilainen hahmo kuin saman herran esittämä kapteeni Byron T. Hadley Shawshankissa.4 / 5

Keskiviikko 24.1.:
---
Olen katsonut viime aikoina keskimäärin harvinaisen hyviä elokuvia. Brian De Palman gangsteridraama Carlito (Carlito's Way, 1993, USA) menee vieläpä nostamaan tätä keskiarvoa entisestään. Al Pacinon esittämä puertoricolaisrikollinen Carlito Brigante vapautuu vankilasta. Vaikka Carlito haluaisi vetäytyä viettämään eläkepäiviään Bahamalle, veri ja vanhat kontaktit vetävät mukaan rikolliskuvioihin. Näyttelijäkaartissa ovat mukana myös mm. Sean Penn, Penelope Ann Miller, John Leguizamo, Viggo Mortensen, James Rebhorn ja Luis Guzmán.

Carlito on erittäin tiukka ja kasassa pysyvä rikosjännäri. Al Pacinon suoritus Carlitona on monella tapaa mestarillinen, mutta lähes samaan yltää niljakasta lakimieskaveri Kleinfeldiä esittävä Sean Penn. Nousukasgansteri Benny Blancoa näyttelevä Leguizamo vetää roolinsa myös täysin oikealla asenteella eikä muidenkaan näyttelijöiden työssä ole valittamista. Hyvä käsikirjoitus, uskottavat hahmot, erinomaiset näyttelijät, tehokas alku ja tyylikäs, joskaan ei kovin yllättävä lopetus. Loistava elokuva. Tosin, miksi rikollinen ei koskaan voi päästä viettämään onnellisia eläkepäiviä elämänsä rakkauden kanssa?4,5 / 5

Perjantai 26.1.:
---
Arnold Schwarzeneggerin tiukin toimintaleffa Commando (Commando, 1985, USA) on täysin mahdoton arvosteltavaksi objektiivisesti. Näin sanoin jo Terminaattorin kohdalla, mutta Commando on vielä jotain paljon suurempaa. Arnoldin esittämän eläköityneen eversti John Matrixin täytyy pelastaa tyttärensä (Alyssa Milano) banaanivaltion presidentiksi mielivän roiston (Dan Hedaya) ja entisen toverinsa (Vernon Wells) kynsistä. Matkalla kaatuu satakunta vihollista ja Arnold heittelee tappojen sekaan kuolemattomia lauseita.

Commandossa on ymmärretty hyödyntää Schwarzeneggerin lahjoja. Kuvernaattori ei ole pitkien monologien mies, vaan lihaskimppu, joka tappaa kaikki. Jo Arnoldin esiinmarssi tukin kanssa kuvaa elokuvaa täydellisesti. Lopputaistelu viiksekkään ja kaljamahaisen Bennettin kanssa on klassikko, mutta kaikki siltä väliltäkin on esimerkillistä over-the-top -kasariactionia. Ohjaaja Lester tiimeineen on selkeästi ymmärtänyt mitä on ollut tekemässä ("I can't believe this macho bullshit!"). Jos Commandoa lähtee katsomaan oikealla asenteella, on se ns. Paras leffa ikinä. Tämän katselun perusteella korotan arvosanan neljästä tähdestä sinne minne se kuuluu.5 / 5

Viikko 5 - alkuun

Keskiviikko 31.1.:
---
Alienin jatko-osan Aliens - paluu (Aliens, 1986, USA/Iso-Britannia) ohjasi Terminaattorista tuttu James Cameron. Ellen Ripley (Sigourney Weaver) palaa Alienista tutulle planeetalle sotilasjoukon (mm. Terminaattorista tuttu Michael Biehn, Bill Paxton, Jenette Goldstein ja William Hope) kanssa pelastustehtäviin. Kuten nimikin kertoo, nyt tappavia muukalaisia on enemmänkin kuin yksi. Onneksi tällä kerralla mukana on liekinheittimiä, kranaatteja ja muita raskaita aseita.

Aliens on yksi niistä harvoista jatko-osista, jotka yltävät maineikkaan edeltäjänsä tasolle. Elokuvat ovat kuitenkin varsin erilaisia. Cameronin Aliens on toiminnallisempi kuin Scottin hiljainen ja painostava Alien. Yhteistä näille kahdelle klassikolle on kuitenkin se, että erinomaisista erikoistehosteista huolimatta pääasiallinen syy toimivuudelle löytyy hyvästä ohjaustyöskentelystä sekä näyttelijävalinnoista ja -suorituksista. Weaver jatkaa ansiokkaasti pääroolissa, mutta myös Lance Henriksen androidi Bishopina, Bill Paxton pelokkaana avaruusmariini Hudsonina ("That's it man, game over man, it's game over!") ja Paul Reiser laskelmoivana bisnesmies Burkena näyttelevät antaumuksella. Edes leffan lapsitähti Carrie Henn ei ole huono tai sietämätön. Ylitsepursuavasta feminismistä huolimatta Aliens on hieno jatko-osa ja onnistunut elokuva.4 / 5

Kun on katsonut paljon hyviä elokuvia putkeen, kehnomman tekeleen huonous suorastaan hyppää silmille. Fantasiatoiminta Witchblade (Witchblade, 2000, USA) pohjaa johonkin ilmeisesti varsin keskinkertaiseen sarjakuvaan, jossa naispoliisi Sara Pezzini (Yancy Butler) huitoo tajunnalla varustetulla muinaisella aseella, joka antaa kantajalleen supervoimia.

Juoni on sarjakuvamaisen kliseinen, ja lopussa Conrad Dunnin sinänsä lähes kelvollisesti esittämän tappajan Gallon paljastukset ovat kuin huonosta parodiasta. Surullista on kuitenkin se, että elokuvan alkupuoli on vielä loppuakin tylsempi. Vaikka luonnehdinta mieleeni jostain syystä tulikin, Witchbladen kuvaileminen "köyhän miehen Matrixiksi" olisi hyvin loukkaavaa Matrixin tekijöitä kohtaan. Witchblade on nimittäin myös audiovisuaalisesti varsin tyylitön. Näyttelijöistä Butler on parhaimmillaankin vain välttävä ja Will Yun Lee sympaattinen mutta merkityksetön. Anthony Cistaron tai Eric Etebarin mukasalaperäisissä tulkinnoissakaan ei ole paljoa hurrattavaa. Niiden muiden näyttelysuorituksista taas ei jäänyt yhtään mitään mieleen. Tokihan Witchblade on pienen budjetin TV-tuotanto, mutta se ei oikeuta läpikotaista surkeutta.1,5 / 5

Perjantai 2.2.:
---
Kauhuelokuvien kliseille naureskeleva Scary Movie 3 (Scary Movie 3, 2003, USA) parodioi onnekseni sitä melkeinpä ainoaa tuntemaani kauhuelokuvaa, Ringiä. Crazy-komedia sijoittuu samaan kategoriaan kuin vaikkapa Leslie Nielsenin komediat tai Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti. Vauhtia ja irvailua siis riittää.

Mukaan on saatu sievä määrä julkkiksia ja tuttuja näyttelijöistä, esimerkiksi Pamela Anderson, kovan kohtalon kokeva Idols-tuomari Simon Cowell, Charlie Sheen ja Starship Troopersista ja Love Actuallysta tuttu Denise Richards. Niin, ja tietysti äsken (täysin sattumalta) mainitsemani Leslie Nielsen. Pääosassa tappavan videon arvoitusta selvittävänä Cindynä on kaikissa Scary Movieissa esiintyvä Anna Faris. Fat Joen (joku räppäri) ja Simon Rexin esittämän valkoihoisen Georgen välinen rap-battle on ehdottomasti elokuvan huippukohtia. Vaikka Hot Shotsin riemastuttavan raikkaalle tasolle ei aivan päästä, Scary Movie 3 on varsin hauska vajaa puolitoistatuntinen.3 / 5

Viime vuonna menehtynyt Carl Brashear oli USA:n laivaston ensimmäinen tummaihoinen taistelusukeltaja. Kunnian puolesta (Men of Honor, 2000, USA) kertoo hänen peräänantamattomasta taistelustaan rasistista järjestelmää vastaan. Brashearia näyttelee Cuba Gooding Junior. Katkeran kouluttajan saappaisiin astuu Robert De Niro. Elokuvan naistähdet ovat Charlize Theron ja Aunjanue Ellis, sivuosanesittäjistä tunnetuimpia lienevät Michael Rapaport, Powers Boothe ja Holt McCallany (jonka kaikki varmasti muistavat hänen uskomattomasta roolisuorituksestaan laatuelokuvassa Kiss Tomorrow Goodbye, ks. Elokuvapäiväkirja 06).

Kunnian puolesta yrittää olla suuri elokuva, mutta valitettavasti se on vain keskinkertainen leffa, joka näyttelee suureellista ja koskettavaa merkkiteosta varsin huonosti. Ilman De Niron ja Goodingin hyviä roolisuorituksia Kunnian puolesta olisi tylsä ja yhdentekevä. Kahdesta tänä vuonna katsomastani kaltoin kohdellun afroamerikkalaisen elämäkertaelokuvasta Hurricane on selkeästi parempi. Mielipiteeni voisi kylläkin olla toinen jos Bob Dylan olisi tehnyt Brashearista yhtä hienon laulun kuin Rubin Carterista.2,5 / 5

Viikko 6 - alkuun

Torstai 8.2.:
---
Graham Bakerin ohjaama Muukalaiset (Alien Nation, 1988, USA) käsittelee siirtolaiskysymyksiä ja rasismia. Maapallolle saapuneet muukalaiset, ns. "tulokkaat", on Alien Nationin kuvaamassa lähitulevaisuuden maailmassa sopeutettu yhteiskunnan jäseniksi vaihtelevin tuloksin. Poliisietsivä Matthew Sykes (James Caan) ei luota vieraan planeetan asukkaisiin, mutta päätyy ennen pitkää selvittelemään murhia yhdessä muukalaispoliisi Sam Franciscon (Mandy Patinkin) kanssa. Jäljet johtavat merkittävään ja menestyneeseen tulokasvaikuttajaan, William Harcourtiin (Terence Stamp), joka ei ehkä olekaan aivan sellainen yhteiskunnan tukipylväs kuin voisi luulla.

Alien Nationin maailma on tyylikäs, mutta olen viime aikoina saanut ihan tarpeekseni tummasävyisistä scifikujista. James Caanista ja vähemmistökysymyksistä huolimatta Alien Nation on turhan tavanomainen rikoselokuva. Lopussa kerrassaan hupaisaksi muuttuva Harcourtin rooli on Stampin kykyjen hukkausta. Alien Nation on ei ole missään tapauksessa huono elokuva, ja siinä on paljon hyvää, mutta ei mitään mullistavaa.2,5 / 5

Lauantai 10.2.:
---
Matrixiin usein verratussa kungfu-tieteisactionissa Cubic - uuden maailman kapinalliset (Equilibrium, 2002, USA) kolmannen maailmansodan jälkeinen maailma ei ole kiva paikka. Tunteet ja taiteet on kielletty. Ja tietysti siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta myös ihmisiä. Tappavan tehokas Grammaton-papisto valvoo ja rankaisee, kansa pidetään kurissa aivot turruttavilla lääkkeillä. Hiljalleen muuan pappi John Preston (Christian Bale) alkaa epäillä, onko Grammatonin toimintatavoissa kenties jotain vikaa. Typeriin univormuihin puettuja miehiä kaatuu matkan varrella kuin heinää.

Matrix-vertaukset ovat elokuvalle turhan imartelevia. Equilibriumissa (tai Cubicissa, mitä nimeä sitten haluakaan käyttää) ei ole lähellekään samaa tyyliä kuin ensimmäisessä Matrixissa, vaikka visuaalisella puolella yhtäläisyyksiä riittääkin - eikä varmasti sattumalta. Minua häiritsi suunnattomasti Prestonin häikäisevä kyky olla osumatta luotien tielle - Matrixissa Neon kyvyille on sentään looginen, jos nyt ei välttämättä realistinen selitys. Balen näyttely ei ole Batman Begins -tasolla, toisaalta Prestonin roolista suoriutumiseen tarvitaankin vain tuima katse. Ansioksi elokuvalle on luettava kuitenkin yksi tyylikäs ja pitkittämätön kaksintaistelu (se toiseksi viimeinen, jonka loppu tosin pilattiin mauttomalla efektillä). Mukana myös Paosta tuttu Dominic Purcell, Sean Bean, Sean Pertwee ja Emily Watson sekä Taye Diggs, joka esittää Kevin Hill -sarjan nimirooliakin. Ihan kiva leffa, mutta Matrix-vertailut kannattaa tosiaan unohtaa, sillä niissä Equilibrium ei pärjää. Eihän siinä ole edes aurinkolaseja.3 / 5

Toiseen kertaan katsomani Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption, 1994, USA) on klassikko, eikä syyttä. Stephen Kingin novelliin pohjautuvan vankiladraaman keskushahmo on Andy Dufresne (Tim Robbins), vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta kahteen elinkautiseen tuomittu, syyttömyyttään vakuuttava pankkiiri. Shawshankin vankilan 'ainoan syyllisenä tuomitun miehen', Dufresnen kanssa ystävystyvän elinkautisvanki Redin (Morgan Freeman) näkökulmasta kerrottu elokuva on tarina erikoislaatuisen miehen toimista vankilan sisällä ja siitä, kuinka toivo voittaa pelon.

Annoin Shawshankille ensi katselun perusteella vuonna 2005 neljä ja puoli tähteä. Uuden katselun perusteella sanoisin, että arvosana ei osunut ihan kohdalleen. Frank Darabontin ainutlaatuinen mestariteos on koskettava, paikoin traaginen ja surumielinen mutta pohjavireeltään lämmin ja toivorikas tarina täynnä omituista, pehmeää huumoria, hienoa dialogia ja unohtumattomia näyttelysuorituksia. Vaikka elokuvassa hyvätkin ihmiset kärsivät paljon vääryyttä, sävy ei ole katkera. Elokuvan päätyttyä hymynkare jää väkisin suupielille. Viisi tähteä on ainoa oikea arvosana. Huomautuksena, tämä on elokuvana oikeasti paljon parempi kuin saman arvosanan saanut Commando, joka vain jostain syystä lukeutuu henkilökohtaisiin suosikkeihini. Rita Hayworth - avain pakoon on myös jopa piirun verran parempi kuin Darabontin toinen loistava vankiladraama, Vihreä maili.5 / 5

Sunnuntai 11.2.:
---
Taas dystopiaa. Alfonso Cuarónin väkevä tieteiselokuva Ihmisen pojat (Children of Men, 2006, Iso-Britannia/USA) sijoittuu vuoteen 2027. Ihmiskunnalla on edessään pieni ongelma, sillä ikäpyradin rakenteen kehitys on ollut viime aikoina huolestuttavaa. Yhtäkään lasta ei nimittäin ole - tuntemattomasta syystä - syntynyt 18 vuoteen. Heikkojen sortuessa elon tiellä Britannia sen kun porskuttaa, mutta valitettavasti siitäkin on tullut fasistinen diktatuuri, jossa liikkumisenvapautta ei ole nimeksikään ja maahanmuuttajia kohdellaan kuin eläimiä. Kun ensimmäinen vauva pariin vuosikymmeneen syntyy tummaihoiselle laittomalla maahanmuuttajalle, löytyykin nopeasti paljon ihmisiä, jotka haluavat hyödyntää lasta ajaakseen omaa asiaansa. Clive Owen on pääroolissa miehenä, joka yrittää pelastaa ihmiskunnan auttamalla lapsen äitiä (Claire-Hope Ashitey).

Ihmisen poikien Britanniasta on onnistuttu luomaan todella ahdistava paikka. Rähjäisen pakolaisleirin taistelukohtaus on suorastaan henkeäsalpaava ja dokumentaarinen kuvaustyyli vahventaa siellä olon tuntua. Vaikka juonen kaaressa ei ole mitään ihmeellistä ja rapistuneet tulevaisuuden slummit ovat lähtökohtaisesti yksi tavanomaisimmista ympäristöistä, Ihmisen pojat on niin uskomattoman tyylikkäästi ja teknisesti taitavasti toteutettu elokuva, että puutteet ja ärsyttävän lopun antaa mielellään anteeksi.4 / 5

Viikko 7 - alkuun

Keskiviikko 14.2.:
---
Kun vaihtoehtoina ovat kertomus jonkun pitkätukkaisen kapinallisrikollisen moottoripyöräretkistä ja elokuva, jossa Kiefer Sutherland esittää punkkarivampyyriä, valinta on harvinaisen selkeä. The Lost Boys (The Lost Boys, 1987, USA) on Päämies-ohjaaja Joel Schumacherin kasarikauhukomedia. Jason Patricin ja Corey Haimin esittämät veljekset joutuvat muuttamaan kalifornialaiseen pieneen rantakaupunkiin, jossa on vampyyreitä (Sutherlandin lisäksi mm. Alex Winter ja Billy Wirth).

Punkkarivampyyrit ovat minunkin mielestäni todella hauskoja, ja Jack Bauer punkkarivampyyrinä tekee asiasta vielä hienomman. Mutta ei The Lost Boys mielestäni oikeasti hyvä elokuva ole, vaikka sillä näemmä jonkinlainen kulttimaine onkin. Ja ne Frogin mukahauskat vampyyrintappajaveljekset (Corey Feldman ja Jamison Newlander) nyt ovat hahmoina harvinaisen surkeita.2,5 / 5

Sunnuntai 18.2.:
---
Kun kerran MTV3 kierrättää elokuviaan, minullakin on lupa kierrättää kommenttejani. Siispä, Elokuvapäiväkirja 2006, viikko 51: Sinisilmä-Mickey (Mickey Blue Eyes, 1999, Iso-Britannia/USA) on Kelly Malkinin ohjaama mafiakomedia. Hugh Grant näyttelee taidekauppiasta, jonka morsiamen (Jeanne Tripplehorn) isä (Kummisedissä ja Dogvillessäkin gangsteria näytellyt James Caan) sattuu toimimaan järjestäytyneen rikollisuuden parissa.

Vaikka varsin stereotyyppinen onkin, Sinisilmä-Mickeyllä on hyvät puolensa. James Caan on täydellinen valinta Frank Vitalen esittäjäksi. Burt Young ja Joe Viterelli istuvat myös mafioso-rooleihinsa. Kevyt ote sopii tyyliin ja vitsit huvittavat. Hugh Grantkin on varsin siedettävä, samoin Tripplehorn. Varsinaisia vikoja en osaa nimetä, joten kaipa elokuva on hieman keskimääräistä tusinakomediaa parempi. Uutena lisäyksenä kommenttiin, ne aksenteilla leikkimiset ovat aivan ratkiriemukkaita.3,5 / 5

Viikko 8 - alkuun

Maanantai 19.2.:
---
Adam Sandler -komedia, tuo älyllisen viihteen ylin muoto. Juomahemmo (The Waterguy, 1998, USA) on elokuva, jossa Sandler näyttelee kolmekymppistä luuseria Bobby Boucheria, jonka ankara äiti (Kathy Bates) kieltää kaiken kivan. Hyväsydämisen mutta yksinäisen ja änkyttävän Bobbyn ainoa harrastus on huolehtia jenkkifutaajien vesihuollosta, mutta tietysti käy ilmi, että Bobbylla onkin lahjoja muuhunkin. Naispääosassa on Fairuza Balk.

Jos Sandler olisi hieman enemmän sympaattinen idiootti ja vähemmän rasittava typerys, elokuvalla voisi olla hetkensä. Urheiluelokuvan kaikki peruskaavat kierretään orjallisesti eikä huumori ole edes etäisesti laadukasta. Aivot nollille -pätkänä Juomahemmo on silti ihan siedettävä.2 / 5

Tiistai 20.2.:
---
Salainen ikkuna (Secret Window, 2004, USA) on käsikirjoittajana kunnostautuneen David Koeppin (mm. Carlito, Jurassic Park, Spider-Man, Maailmojen sota) ohjaama ja kankaalle sovittama Stephen King -filmatisointi, jonka pääosassa on laatunäyttelijä Johnny Depp. Lähtökohdat ovat siis kunnossa. Deppin roolihahmo on kirjailija Mort Rainey, jota outo mississippiläinen John Shooter (John Turturro) saapuu vaatimaan tilille plagioinnista. Tilannetta mutkistavat Raineyn eroprosessi ja ex-vaimon (Maria Bello) uusi mies (Timothy Hutton). Tilanne käy hengenvaaralliseksi, koska ainakin yksi hahmoista on vaarallinen hullu. Mutta kuka?

Kerronta on ehkä turhan selkeää ja helppoa (katsojan hämmennystä olisi voinut lisätäkin), mutta kuitenkin kiintoisaa ja tehokasta. Depp on boheemina kirjailijana itselleen mainiosti sopivassa roolissa ja John Turturron Shooterissa on oikeaa vaaran tuntua. Elokuva korostaa lopun merkitystä tarinalle, ja Salaisessa ikkunassa onkin loppu, jollaista en ole vähään aikaan nähnyt.3,5 / 5

Keskiviikko 21.2.:
---
Olin oikeassa. Puhuin Matrix-trilogian ensimmäisestä osasta eli toimintahelmestä nimeltä Matrix (The Matrix, 1999, USA) hiljattain Equilibriumin yhteydessä.

Matrix on selkeästi parempi, tyylikkäämpi ja "aidompi" toimintaelokuva kuin Cubic - uuden maailman kapinalliset. Keanu Reeves on lisäksi uskottavampi pääroolissa kuin Bale. Kokonaisuutena Matrix oli juuri niin loistava kuin muistinkin, ja katselu vahvisti mielipidettäni siitä, että jatko-osat pilaavat hieman ykkösosan mainiota päätöstä. Toki sen ihan viimeisen leikkauksen ja teräsmieswannabeilyn olisi voinut poistaa.4,5 / 5

Lauantai 24.2.:
---
Antitrust (Antitrust, 2001, USA) on elokuva, joka jokaisen open source -fanaatikon tulisi katsoa. Autotallikoodarina aloittanut ohjelmoijasankari Milo Hoffman (Ryan Philippe) pääsee isoon firmaan töihin. Hyvin paljon Bill Gatesia ja hieman Applen Steve Jobsia muistuttava pomo Gary Winston (loistava Tim Robbins) käyttää kuitenkin arveluttavia keinoja, joten nörtin on pelastettava vapaa maailma ja paljastettava totuus. Ympärillä on petollisia ihmisiä, mutta superkoodarikin tarvitsee apua.

Swordfishiin verrattuna Antitrust on tietokoneen käytön osalta täyttä naturalismia, vaikka juonen ehdoilla tietysti mennäänkin. Ruuduilla näkyvät lähdekoodit on otettu oikeista avoimen koodin sovelluksista kuten Jigsawista ja bzip2:sta. Elokuvana Antitrust ei ole kovin poikkeava - sellainen kahden ja puolen tai kolmen tähden keskivertopätkä - eikä Microsoft tietystikään ole oikeasti näin paha. Lisäksi Antitrustia voisi syyttää väärän työpöytäympäristön suosimisesta, mutta aihebonukset nostavat sen yhdeksi suosikeistani.4 / 5

Viikko 9 - alkuun

Maanantai 26.2.:
---
MTV3 tarjosi helmikuun viimeiseksi maanantaileffaksi Barbet Schroederin ohjaaman rikosjännärin Numeromurha (Murder by Numbers, 2002, USA), jonka päätähtenä nähdään Sandra Bullock. Kaksi lahjakasta koulupoikaa (Ryan Gosling ja Michael Pitt) päättää toteuttaa täydellisen murhan, joka menee tietenkin sen verran pieleen, että Bullockin esittämä henkirikosspesialisti Cassie Mayweather pääsee jäljille työparinsa Sam Kennedyn (Ben Chaplin) kanssa.

Numeromurha on keskinkertaisen rikoselokuvan perikuva. Käsikirjoituksessa ei ole yllättävyyttä eivätkä näyttelijätkään loista. Tätä yritetään paikata takautumilla Mayweatherin aiemmista vaiheista, mutta ei siitäkään ole apua. Bullockin elokuvilla on näemmä tapana olla varsin keskinkertaisia.2 / 5

Keskiviikko 28.2.:
---
Twin Peaksin luojan David Lynchin unenomainen Mulholland Drive (Mulholland Drive, 2001, Ranska/USA) taas on elokuva, jota ei mitenkään voi kuvata keskinkertaiseksi. Ostin DVD:n juuri viime aikoina seuraamani Twin Peaksin houkuttelemana, ja sen pohjalta tekemäni ennakko-oletukset elokuvan luonteesta pitivät melko hyvin paikkansa. Monimutkaisen, todesta ja kuvitelmasta punoutuvan juonen alkulähtökohtana on tilanne, jossa Hollywoodiin saapuva näyttelijä Betty (Naomi Watts) alkaa selvittää asunnostaan löytyvän, muistinmenetyksestä kärsivän naisen (Laura Harring) henkilöllisyyttä.

Pakkohan se on tunnustaa, en ymmärtänyt elokuvasta oikein mitään. Mutta ei se mitään, eivätpä taida useimmat muutkaan juuri ymmärtää. Lynchin ohjaus on joka tapauksessa hyvin taitavaa ja ahdistavaa. Salaperäinen, pahaenteinen tunnelma ei hellitä hetkeksikään. Enhän minä nyt voi kehua tai haukkua kovin radikaalisti elokuvaa, jota en ymmärrä, joten annan nyt melko neutraalin arvosanan ja palaan asiaan seuraavalla tai sitä seuraavalla katselukerralla.3,5 / 5

Perjantai 2.3.:
---
Jet Lin Hong Kong -toiminta Legenda punaisesta lohikäärmeestä (Hong Xiguan zhi Shaolin wu zu, 1994, Hong Kong) on taas normaalimpi elokuva. Paha hallitus sortaa ja tappaa sankarisoturin (Jet Li) kylän ja perheen lukuun ottamatta hänen pientä poikaansa, jonka kanssa taistelulajien mestari lähtee sitten kiertämään maata ja taistelemaan pahan voimia vastaan.

Taistelukohtaukset ovat lajityypin mukaisesti ihan hienoja, mutta muuta yhteistä esimerkiksi Heroon tai Hiipivään tiikeriin saa hakea. Englanninkielinen dubbaus on aivan hirveää kuultavaa, huumori on omituista ja väärin sijoiteltua, noiduttu pahis on typerän näköinen eikä juonessa ole juurikaan järkeä. Kehnoin näkemäni genren elokuva, tosin alkukielinen versio voisi korottaa arvosanaa jopa tähdellä.1,5 / 5

Tom Clancyn romaaniin pohjaava, varsin vaihtelevan tasoisia elokuvia tehneen Die Hard -mies John McTiernanin ohjaama Punaisen Lokakuun metsästys (The Hunt for Red October, 1990, USA) on sukellusvene-elokuvien klassikoita. Sean Connery näyttelee kapteeni Marko Ramiusta, Neuvostoliiton ansioituneinta sukellusvenekapteenia, joka kaappaa NL:n laivaston uusimman ja kehittyneimmän sukellusveneen. Sekä Neuvostoliiton että USA:n laivastot ryhtyvät metsästämään Ramiusta. CIA-analyytikko Jack Ryanin (Alec Baldwin) tehtäväksi lankeaa Ramiuksen aikeiden selvittäminen ja ydinsodan puhkeamisen estäminen. Muissakin rooleissa nähdään nimekkäitä näyttelijöitä, esimerkiksi James Earl Jones, Sam Neill, Scott Glenn ja Stellan Skarsgård.

Toisenkin katselukerran perusteella Punaisen lokakuun metsästys on hyvin ohjattu, mielenkiintoinen ja katsojaa otteessaan pitävä jännityselokuva, jonka roolituksessa on onnistuttu esimerkillisesti. Harrison Fordia ei edes kaipaa Ryanin rooliin, Baldwin suoriutuu osastaan vähintään yhtä hyvin. Ja onhan elokuvassa mukana myös USS Enterprise - ei tosin Picardin tai Kirkin komentamana - joten se ei voi olla huono.4 / 5

Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines, 2003, USA/Saksa/Iso-Britannia) on Kuvernaattorin viimeisimpiä toimintapätkiä. Tulevaisuuden vastarintajohtaja John Connor (Nick Stahl) kärsii identiteettikriisistä, kun naisterminaattori T-X (Kristanna Loken) lähetetään eliminoimaan hänen tulevia alaisiaan, esimerkiksi hyvin tärkeää roolia tulevaisuudessa näyttelevää Kate Brewsteriä (Claire Danes). Schwarzeneggerin jälleen kerran herkästi tulkitsema vanhentunutta mallia oleva Terminaattori joutuu suojelutehtäviin.

Schwarzenegger toistelee elokuvassa vanhoja one-linereitaan (mm. nerokas "I lied."). Loken ei ole yhtä uskottava tappokone kuin Arnold, mutta takaa-ajokohtauksia ja luotisadetta riittää, mikä lienee pääasia. Aikamatkustuksen logiikkapulmien miettiminen kannattaa jälleen kerran unohtaa. Loppujen lopuksi Jonathan Mostowin ohjaama kolmos-Terminaattori on kuitenkin ihan viihdyttävää toimintaa.2,5 / 5

Lauantai 3.3.:
---
Vampyyriaction Blade (Blade, 1998, USA) kierrättää osan vampyyrikliseistä ja heittää toiset romukoppaan. Pääasia on kuitenkin se, että hyperviileä osittainen vampyyri Blade (Wesley Snipes) tappaa vampyyrejä miekalla, vaarnoilla ja hopealuodeilla. Apunaan hänellä on vanha pitkätukka Whistler (Kris Kristofferson) ja vampyyrin purema tohtori Karen Jenson (N'Bushe Wright). Pahaa anarkistivampyyriä näyttelee Stephen Dorff ja hänen apuriaan Quinnia Donal Logue.

Onhan hän jossain määrin cool, Wesley Snipes siis. Omituinen kampaus, tosin. Bladen kyvyt myös vaihtelevat kohtauksesta toiseen ärsyttävän paljon, taisteluissa mennään selkeästi juonen ehdoilla. Blade ei ole niinkään elokuva vaan kokoelma toisiaan seuraavia toimintakohtauksia. Onneksi ne toimintakohtaukset ovat melko hyviä.3 / 5

Tieteiskauhuelokuva Cuben jatko-osan nimi Cube 2 - Hyperkuutio (Cube 2: Hypercube, 2002, Kanada) kuulostaa varsin typerältä. Lähtökohta on perinteinen; joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä on vangittuna tappavan vaarallisessa suljetussa tilassa, josta on päästävä pois. Ongelmalliseksi tehtävän tekee se, että neliulotteisessa hyperkuutiossa kuutiohuoneesta toiseen siirtyminen ei noudata normaalia logiikkaa, vaan aika ja paikka ovat hyvin häilyviä. Epäluulo toisia kohtaan ja salaliittoteoriat nostavat myös päätään.

Kiiltävän valkomusta ympäristö on tyylikäs ja poikkeaa tavallisesta pimeydestä ja valojen välkyttelystä. Elokuvan audiovisuaalinen ilme on paria kohtausta lukuun ottamatta erinomaisen tyylikäs. Hyperkuution matemaattinen perusta lienee varsin hatara eikä logiikkakaan liene moitteetonta. Loppukin on ärsyttävä. Kaikesta huolimatta jokin elokuvassa vetosi minuun. Ykkösosaa en ole nähnyt, ja koska sitä pidetään yleisesti jatko-osaansa parempana, saatan hyvinkin tutustua siihen kunhan tilaisuus sattuu kohdalle.3 / 5

Viikko 10 - alkuun

Maanantai 5.3.:
---
Brosnan-aikakauden Bond-leffa Kun maailma ei riitä (The World Is Not Enough, 1999, Iso-Britannia/USA) ei lukeudu sarjan huippuhetkiin. Bondin tehtävänä on suojella murhatun öljyputkiparonin tytärtä Elektra Kingiä (Sophie Marceau) Renard-nimiseltä hullulta anarkistilta, joka ei tunne kipua aivoihin saamansa luodin takia (Robert Carlyle). Starship Troopersistakin tuttu Denise Richards on parikymppinen ydinasioiden ekspertti, tohtori Christmas Jones (ja kyllä, perinteiseen tapaan nimestä lasketaan leikkiä useampaankin otteeseen).

Yksi elokuvan ongelmista on tyylitön anarkistivihollinen. Takaa-ajokohtaukset (vedessä ja lumisella rinteellä) eivät pahemmin säväytä eikä näkyvistä Windows-logoistakaan voi bonuspisteitä antaa. Helikopterin ja sirkkelin yhdistelmä on jo melko mielikuvituksellinen tappokone. Realismivirheisiin en katso sopivaksi puuttua. Mainittakoon vain, että niitä on keskivertoa agenttiseikkailua enemmän. Hyviä heittoja ja one-linereita onneksi löytyy, mutta arvosanaa pudotin entisestä silti pykälällä.2 / 5

Perjantai 9.3.:
---
Mark Steven Johnsonin ohjaama, sokean sarjakuvasankarin edesottamuksista ammentava Hollywood-elokuva Daredevil (Daredevil, 2003, USA) lukeutuu 2000-luvun muotigenreen - kovalla näyttelijäkaartilla ja suurella rahalla toteutettuihin supersankariactioneihin. Daredevil ei ole ehkä yleisesti niin tunnettu hahmo kuin Batman tai Teräsmies, mutta sarjisfanien joukossa silläkin on omat faninsa. Nimirooliin on houkuteltu Ben Affleck, Elektraa esittää Aliaksesta tuttu Jennifer Garner ja rikollispomo Kingpiniä Michael Clarke Duncan (Vihreä maili, Sin City). Supersankarisarjakuvissa on aina myös lehtimiehiä, Daredevilissä journalisti Ben Urichin osa on langennut Joe Pantolianolle.

Daredevil on supersankarina ehkä hieman keskinkertainen, niin on elokuvakin. Affleckin tylsä roolisuoritus ja omituinen patsastelu ovat harmillisia elokuvan kannalta. Affleckin ja Garnerin perusteeton sparrauskamppailu on päälle liimatun oloinen. Taistelukohtauksissa ei loppujen lopuksi ole mitään uusia temppuja, samanlaista mättöä on tehty jo liian monta kertaa, ei siitä jaksa enää sävähtää. Näyttelijäkaartin parhaaksi nousee Colin Farrell Kingpinin luottotappajana Bullseyenä - vaikkei hahmo kovin nerokas olekaan. Duncania olisi nähnyt elokuvassa mielellään hieman enemmänkin, Pantolianon hahmo taas on täysin yhdentekevä. Lajityyppiin sopivasti loppu jättää jatko-osille tilaa.2,5 / 5

Lauantai 10.3.:
---
Puolivampyyri-vampyyrinmetsästäjä Bladen (Wesley Snipes) seikkailut jatkuvat Guillermo Del Toron ohjaamassa jatko-osassa Blade II (Blade II, 2002, USA/Saksa). Tällä kertaa miekkamies joutuu liittoutumaan verivihollistensa kanssa lyödäkseen supervaaralliset vampyyrimutantit, jotka herkuttelevat niin ihmisten kuin vampyyrienkin verellä. Whistlerkin (Kris Kristofferson) on taas mukana, yllätys yllätys.

Jatko-osa ei taaskaan valitettavasti yllä edeltäjänsä tasolle. Verta toki lentää yhä ja tummapuhuva tappojuhla on visuaalisesti erittäin komeaa katsottavaa, mutta sisältö on, jos mahdollista, vieläkin heppoisampaa tavaraa kuin alkuperäisessä. Ja Wesley Snipesillä on edelleen omituinen kampaus.2 / 5

Viikko 11 - alkuun

Maanantai 12.3.:
---
Maailman kuuluisin valkoihoinen räppäri Eminem eli Marshall Bruce Mathers III kokeili siipiään näyttelijänä omiin kokemuksiinsa perustuvassa elokuvassa 8 Mile (8 Mile, 2002, USA), jossa valkoista köyhälistöä edustava räppäri-duunari Jimmy "B-Rabbit" Smith yrittää selvitä huonoissa oloissa. 8 Mile on naturalismia tavoitteleva kuvaus Detroitin hip-hop -piireistä ja slummeista. Vastanäyttelijänä Eminemillä on Brittany Murphy, jonka roolihahmo Alex haaveilee mallinurasta ja slummeista pois pääsemisestä. B-Rabbitin äitiä näyttelee Kim Basinger ja possessa ovat mukana mm. Mekhi Phifer ja Evan Jones.

En itse pidä Eminemin musiikista enkä oikeastaan kuuntele rappia tai hip hopia muutenkaan. Silti pidin 8 Milestä, lähinnä siitä syystä, että se on hyvä elokuva. 8 Mile ei ole Eminemin egonpullistelua vaan uskottava, koskettava ja paikoin huvittavakin tarina parempaa elämää etsivistä ihmisistä. Rappia musiikki-Oscarin voittaneesta elokuvasta löytyy toki myös paljon, suunsoittajien väliset battlet tosin häviävät Scary Movie 3:n kerrassaan nerokkaalle - ja varmasti 8 Milenkin inspiroimalle - riimittelylle.4 / 5

Perjantai 16.3.:
---
William Friedkinin takaa-ajojännärin Saalistaja (The Hunted, 2003, USA) pääosassa vastapelureina ovat Tommy Lee Jones ja Benicio Del Toro. Jones näyttelee jäljittäjä L.T. Bonhamia, jonka kouluttama armeijan supertappaja-ninja Aaron Hallam (Del Toro) ryhtyy toimeksiantojensa järkyttämänä suolestamaan siviileitäkin. Hallam tulee pysäyttää, ja ainoa tähän kykenevä mies on tietysti hänen oppi-isänsä.

Alun sotakohtaus - jossa yksiulotteiset serbipahikset tappavat kaikki - on kuvallisesti ja värimaailmaltaan varsin hieno. Aarniometsien maisematkin ovat jylhän kauniita. Elokuva on kuitenkin rakenteeltaan erittäin kaavamainen ja etenee kuin kiskoilla. Kaiken lisäksi elokuva on tehty erittäin hutiloiden ja selkeitä jatkuvuus- ja realismivirheitä on häiritsevän paljon. Lopputaistelun puukoilla sohiminen on jo täysin koomista, eivätkö tappamisekspertit saa toisiltaan millään henkeä pois? Luulisi tuollaisten haavojen jo ainakin hieman haittaavan. Ja mikähän on syynä siihen, että englanninkielisen nimen idea on käännetty suomennoksessa päälaelleen?2 / 5

Perjantai 16.3.:
---
Chris Kentisin ohjaama Open Water (Open Water, 2003, USA) perustuu tosielämän tragediaan. Daniel (Daniel Travis) ja Susan (Blanchard Ryan) ovat pariskunta, joka jää sukellusretken järjestäjän kirjanpitovirheen vuoksi keskelle avomerta pelkissä sukellusvarusteissaan. Kylmyys, nälkä ja petokalat tekevät olosta pian vaikeaa.

Tappajahain kanssa Open Waterilla ei ole mitään tekemistä. Koruttomasti, epä-elokuvamaisesti ja paikoin jopa amatöörimäisesti kuvattu elokuva on erikoinen tapaus. Tietokonegeneroituja tehosteita ei ole nimeksikään ja hahmogalleria on suppea. Tarina kulkee laiskahkosti eteenpäin Danielin ja Susanin dialogin varassa - suurin osa elokuvasta on pelkkää vedessä kellumista. Ilman tehokasta, tyhjän olon jättävää loppuaan elokuva olisi jäänyt laimeaksi. Tällaisenaan se kuitenkin erottuu mainstream-jännäreistä selvästi ja tuntuu tuoreelta.3 / 5

Viikko 12 - alkuun

Torstai 22.3.:
---
MTV3 esitti ensimmäisen Reijo Mäen dekkareihin perustuvan Vares-elokuvan Vares - Yksityisetsivä (Vares - Yksityisetsivä, 2004, Suomi) sopivasti ennen Viitasaaren elokuvaviikkoa. Päähenkilö on yksityisetsivä Jussi Vares (Juha Veijonen), joka sotkeutuu tapaukseen, johon liittyy mm. kauniita naisia, vankilapako, eri tason rikollisia ja Venäjän mafia.

Vares on suomalaiseksi elokuvaksi harvinaisen tyylitajuinen. Noir-henkisessä, komediallisiakin piirteitä paikoin saavassa etsivätarinassa parhaiten onnistuneita osa-alueita ovat ehdottomasti napakka dialogi ja sivuhahmot. Aleksi Mäkelän ohjaamassa elokuvassa Suomen eturivin näyttelijäkaarti on mukana lähes kokonaisuudessaan: Markku Peltola, Laura Malmivaara, Jasper Pääkkönen, Santeri Kinnunen, Heli Sutela, Minna Turunen, Oiva Lohtander, Sulevi Peltola, Samuli Edelmann, Kari Hietalahti, Jorma Tommila...3,5 / 5

Perjantai 23.3.:
---
Näyttelijä Thomas McCarthyn ohjaus- ja käsikirjoitusdebyytti oli draamakomedia Yksinäinen asemapäällikkö (The Station Agent, 2003, USA). Junista kiinnostunut kääpiö Finbar McBride (Peter Dinklage) päätyy ystävänsä kuoltua perinnöksi saamalleen juna-asemalle New Jerseyn maaseudulle, missä hän tapaa hotdog-kojua pitävän, (yli)ystävällisen latinon Joen (Bobby Cannavale) ja lapsensa menettäneen taiteilijan Olivian (Patricia Clarkson).

Varsinkin hiljaisen ja varautuneen, ulospäin töykeähkön Finbarin ja puheliaan Joen välinen dialogi on loistavaa. Junien ihailu on piirre, joka sopii Finbarin henkilöhahmoon täydellisesti. Kauniit, vehreät maisemat yhdistettynä ruosteisiin rautateihin ja juniin luovat uniikin miljöön tälle tarinalle. Lämminhenkinen, sympaattinen ja rauhallisella otteella etenevä draama oli minulle yksi viime aikojen positiivisimmista yllätyksistä.4,5 / 5

Lauantai 24.3.:
---
Jos tehtäväni olisi kuvailla David Fincherin elokuvaversiota Chuck Palahniukin romaanista Fight Club (Fight Club, 1999, USA/Saksa) yhdellä sanalla, valitsisin englannin sanan 'disturbing'. Sekavassa ja koko ajan entistä hämärämmäksi muuttuvassa elokuvassa elämäänsä kyllästynyt toimistotyöntekijä (Edward Norton) ja viileä saippuakauppias Tyler Durden (Brad Pitt) perustavat tappelukerhon, jossa miehet voivat purkaa paineita potkimalla ja mätkimällä toisiaan. Kerhosta kasvaa kokonainen alakulttuuri. Suurin piirtein ainoaa naisroolia esittää Helena Bonham Carter.

Nortonin ja Pittin pelottavan hyvät roolit ja iskevät repliikit ovat hyvä pohja tälle matkalle häiriintyneeseen ihmismieleen. Fight Club ei todellakaan ole pelkkä katutappeluelokuva. Siitä huolimatta että elokuva on paikoin vastenmielinen ja ylilyövän väkivaltainen, sen käsikirjoituksen, näyttelytyön, kuvauksen, ohjauksen ja leikkauksen ansioita on mahdotonta kieltää.4 / 5

Koreoiden rajalle sijoittuvassa jännityselokuvassa JSA - Turvallisuusvyöhyke (Gongdong gyeongbi guyeok JSA, 2000, Etelä-Korea) Belgian armeijan palveluksessa toimivan, korealaissyntyisen naisupseerin (Yeong-ae Lee) tehtävänä on kerätä palaset yhteen ja selvittää kahden pohjoiskorealaisen sotilaan kuolemiin johtanut välikohtaus rajavyöhykkeellä. Tulenarassa tilanteessa, vihamielisessä ympäristössä ja valheiden verkon keskellä tehtävä ei ole helppo.

JSA on takautumina ja kuulusteluina etenevä kertomus traagisesti päättyvästä kielletystä ystävyydestä. Katsoja saa lisää tietoa hahmoista ja tapahtumien kulku paljastuu pala palalta. Elokuva ei demonisoi sen enempää Pohjois- kuin Etelä-Koreankaan sotilaita. Loppujen lopuksi kyse on siitä, kuinka inhimilliset olennot toimivat epäinhimillisen, kylmän systeemin puitteissa. Teknisesti korealaistuotanto on vähintäänkin hyvää keskitasoa. Sivuhuomautuksena, Chan-wook Parkin ohjaama JSA taitaa ensimmäinen katsomani korealainen elokuva.3,5 / 5

Viikko 13 - alkuun

Maanantai 26.3.:
---
Viitasaaren elokuvaviikon kunniaksi saamani vapaalipun käytin paljon puhuttuun ensimmäiseen suomalaiseen wuxia-elokuvaan Jadesoturi (Jadesoturi, 2006, Suomi/Alankomaat/Kiina/Viro), jossa Kalevala yhdistetään kiinalaiseen mytologiaan. Nyky-Suomen ja muinaisen Kiinan välillä seilaavan tarinan sankari on Tommi Erosen esittämä Kai, toiselta nimeltään Sintai. Muissa ydinrooleissa ovat mm. Vareksista ja Kaurismäen elokuvista tuttu Markku Peltola, nuori Krista Kosonen ja kiinatar Jingchu Zhang.

Osittain kiinaksi ja osittain suomeksi puhutun elokuvan vuoropuhelu sijoittuu jonnekin nolostuttavan ja huvittavan välimaastoon ("Löikkö sää mua miekalla mahaan? - Jep jep."). Suomalaisten kiinanlausumiseen en ota kantaa, mutta Jingchu Zhangin suomenkielisestä repliikistä on oikeasti vaikea saada selvää. Vaikeaselkoiseksi ja sekavaksi haukuttu tarina oli mielestäni siedettävän looginen ja yllättävänkin helposti seurattavissa. Elokuvan CGI-efektit ja visuaalinen ilme ovat kyllä (suomalaisittain) hehkutuksensa arvoisia, sen sijaan kehutut taistelukohtaukset eivät yllä koreografioiltaan Heron tai Hiipivän tiikerin tasolle - ja kyllä muillakin osa-alueilla näistä merkkiteoksista jäädään melko kauas. Olisi hirveä klisee väittää Jadesoturia parhaaksi suomalaiseksi wuxia-elokuvaksi ikinä, joten jätän tämän itsestäänselvyyden mainitsematta.3 / 5

Keskiviikko 28.3.:
---
V2 - Jäätynyt enkeli (V2 - Jäätynyt enkeli, 2007, Suomi) vie Suomen Sam Spaden eli Jussi Vareksen (edelleen Juha Veijonen) helteiseen Poriin. Vareksen toimeksianto on selvittää seuralaispalvelun "puoliammattilaisen" Mirjami Sinervon (Johanna Kokko) murha, mutta alkuperäisestä tapauksesta eksytään tarinan kulkiessa paljon suurempiin kuvioihin.

Ensimmäisessä Vareksessa likvidoitujen hahmojen näyttelijöille on löydetty uudet roolit, ja muutamia muitakin on mukana, esimerkiksi Hannu-Pekka Björkman huijariyrittäjä Tienvierenä. Ykkös-Vareksessa vilahtanut parimetrinen Jussi Lampi on nyt merkittävämmässä rikolliskorsto Veikko Hopean roolissa. Räävittömiä sivuhahmoja on taas tusinakaupalla, hauskoja heittoja riittää ja elokuvan loppu on tyylikkyydessään omaa luokkaansa. Kokonaisuutena V2 jää silti hieman edeltäjäänsä vaisummaksi, mutta on siitä huolimatta hyvää suomalaista huumorilla höystettyä dekkariviihdettä. Porin kaupungin julkisuuskuvalle elokuva tuskin on eduksi.3 / 5

Perjantai 30.3.:
---
Michael Caton-Jonesin Shakaali (The Jackal, 1997, USA/Iso-Britannia/Ranska/Saksa/Japani) on uusintaversio 70-luvun alun Oscar-ehdokkaasta, joka tunnetaan englanniksi nimellä The Day of the Jackal. Richard Geren näyttelemä sympaattinen IRA-terroristi Declan Mulqueen vapautetaan vankilasta väliaikaisesti, koska hän on (muka) ainoa, joka voi estää nimetöntä ja tunteetonta palkkatappajaa (Bruce Willis) surmaamasta seuraavaa korkea-arvoista kohdettaan. Mulqueenilla on apunaan FBI-agentti Preston (Sidney Poitier), venäläismajuri Koslova (Diane Venora) ja entinen rakastettu Isabella Zanconia (Mathilda May).

Viime viikkojen varsin erikoisten elokuvien jälkeen oli miellyttävää katsoa vaihteeksi rehellistä popcorn-viihdettä. Shakaali on keskitason toimintajännärin muodollisesti pätevä mutta mitäänsanomaton perikuva. Tämä on muuten nyt se elokuva, jossa Jack Black ammutaan tohjoksi.2,5 / 5

Viikko 14 - alkuun

Tiistai 3.4.:
---
Stephen Frearsin uusintaversio ydinsodan syttymisestä kertovasta jännäristä Pettämätön järjestelmä (Fail Safe, 2000, USA) tehtiin poikkeavalla tavalla: huhtikuun 9. päivänä vuonna 2000 se esitettiin suorana CBS-kanavalla USA:ssa. Mustavalkoisessa, 60-luvun tunnelmaa tavoittelevassa elokuvassa maailma ajautuu ydinsodan partaalle tietokonevirheen takia. George Clooneyn esittämä pommilaivueen komentajapilotti saa erehdyksessä käskyn hyökätä Neuvostoliiton keskukseen atomiaseiden voimalla. Virheen oikaisua yrittävä Yhdysvaltain presidentti (Richard Dreyfuss) joutuu tekemään monia kiperiä päätöksiä, eikä neuvostojoukkojen kanssa suoritettava yhteistoiminta ole kaikille helppoa. Tilannetta seuraavia upseereja ja muita herrasmiehiä esittävät mm. Harvey Keitel, Sam Elliott, John Diehl, Hank Azaria, Brian Dennehy, Noah Wyle ja James "Zefram Cochrane" Cromwell.

Live-näytös on toteutettu hienolla ammattitaidolla, sillä jännärin tämän erityispiirteen havaitsee lähinnä tapahtumapaikkojen vähyydestä ja varsinaisen actionin puutteesta. Vaikka ydinsodan järjettömyyden kritisoiminen onkin niin 60-lukua, nykyaikanakin katselee mielellään hyvin ja vahvalla tunteella tehtyä kylmän sodan draamaa.4 / 5

Keskiviikko 4.4.:
---
Trilogian päätösosa Matrix Revolutions (The Matrix Revolutions, 2003, USA) on hankala arvosteltava. Matrix-saagaa olisi kiva fanittaa kokonaisvaltaisesti, mutta koska jatko-osat eivät elokuvallisesti ja tyylillisesti yllä ensimmäisen tasolle, trilogiallinen kokonaisuus nousee merkittäväksi tekijäksi arvostelussa. Mielenkiintoisesti ensimmäistä osaa arvioidessani tulkitsin elokuvan mieluummin yksittäiseksi teokseksi kuin trilogian avaukseksi.

Valitettavasti Revolutions unohtaa suurimman osan siitä, mikä teki The Matrixista loistoleffan. Siksipä se degeneroituu Equilibrium-tyyliseksi tasapaksuksi efektitappeluviihteeksi. Smithin ja Neon viimeinen kohtaaminen on valitettavasti ehkäpä kaikkein tyylittömin koko trilogian toimintakohtauksista. Arvosanaa tulkitessa tulee pitää mielessä, että itsenäisenä teoksena Matrix Revolutions olisi turha ja mitäänsanomaton. Vaikkeivat jatko-osat tuo mitään lisäarvoa ensimmäiselle Matrixille, originaalin noste kyllä kannattelee hyvin CGI-räimiskelyyn keskittyviä jatko-osia.3 / 5

Torstai 5.4.:
---
Kiirastorstain ja pitkäperjantain vaihteen vietin katselemalla MTV3:lta tullutta westerndraamaa Menneisyyden jäljet (The Claim, 2000, Iso-Britannia/Ranska/Kanada), jossa vaimonsa ja pienen tyttärensä parikymmentä vuotta aiemmin kultakaivokseen vaihtanut lännenmies Dillon (Peter Mullan) joutuu kohtaamaan vanhat pahat tekonsa. Tytär Hope Burnia näyttelee Sarah Polley ja tämän äitiä Elenaa Nastassja Kinski. Samaan aikaan suuryhtiö kaavailee rautatietä Dillonin hallinnoiman pikkukaupunki Kingdom Comen kautta kulkevaksi. Kyläpahasen tulevaisuudelle elintärkeän radan reitistä päättää rautatieyhtiön Donald Dalglish (Wes Bentley). Myös Milla Jovovichin esittämällä saluunanpitäjä Lucialla on huomattava rooli.

Näyttelysuoritusten taso vaihtelee, esimerkiksi Peter Mullan on hyvä roolissaan rikkaana mutta syyllisyyden painamana miehenä, Wes Bentleyn hahmosta taas ei välity tarpeeksi katsojalle. Polley ja Jovovich ovat parempia. Kanadan vuoristomaisemat ovat kauniita kuten taustalla soivat sävelmätkin. Kaikesta huolimatta elokuva vajoaa keskikastiin, sillä se tuntuu monipuolisesta hahmogalleriastaan huolimatta etenevän ajoittain liikaa kiskoilla. Lisäksi loppuratkaisu ei tunnu oikealta. Jos haluat katsoa elokuvan, jossa on tarjolla vanhoja pukuja, luminen vuori ja kuvaus 1800-luvun amerikkalaisesta elämäntavasta, suosittelen Päämääränä Cold Mountainia.2,5 / 5

Perjantai 6.4.:
---
Katsoin Jay Roachin ja Mike Myersin agenttiparodian Austin Powers - Kumma jätkä (Austin Powers: International Man of Mystery, 1997, USA/Saksa) viimeksi heinäkuussa 2005. Elokuvassa 60-luvulla jäädytetty salainen agentti Austin Powers (Myers) sulatetaan, jotta hän voisi pelastaa maailman Dr. Evililtä (Myers), joka on niin ikään ollut pari viimeisintä vuosikymmentä poissa kuvioista. Työparinaan Powersilla on agentti Vanessa Kensington (Elizabeth Hurley).

Ensimmäinen arvioni osui nappiin, kyseessä on varsin hyvä leffa. Myers on tuplaroolissaan hykerryttävän hauska. Harkitsin jopa arvosanan nostamista puolikkaalla ylöspäin, mutta ehkäpä näin on kuitenkin parempi.3,5 / 5

George Clooneyn ohjausdebyytti Salaisen agentin tunnustukset (Confessions of a Dangerous Mind, 2002, USA/Kanada/Saksa) kertoo monista TV-visailuista vastuussa olevan viihteen moniottelijan Chuck Barrisin elämäntarinan tämän kirjoittaman omaelämäkerran pohjalta. TV-töiden ja pop-laulujen kirjoittamisen lisäksi Barris väittää toimineensa CIA:n palkkatappajana. Barrisia esittää Sam Rockwell, naistähtenä on Drew Barrymore. Clooney itse on Barrisin värväävä CIA:n mies ja Julia Roberts esittää toista agenttia.

Elokuvan ote on keveä, humoristinen ja lähes satiirinen, mutta täysimittaiseen komediaan päästään harvoin. Vaikka sivuosien esittäjät ovatkin pääosanesittäjää nimekkäämpiä, Rockwell on todella elokuvan ehdoton tähti perin omalaatuisena, ihmisiä halveksivana ja hulluuden rajamailla häilyvänä Barrisina. Katsojalle ei väännetä rautalangasta, mikä on todella totta ja mikä tarua. Elokuvan sekaan leikatut Barrisin tunteneiden ihmisten haastattelupätkät ovat myös oiva veto Clooneyltä. Mestariteoksen hohtoa ei Salaisen agentin tunnustuksista löydy, mutta laadukas, hyvin tehty elokuva se on. Tällä kertaa arvosanan pyöristys meni niukasti alaspäin, neljä tähteäkään ei ollut kaukana.3,5 / 5

Launtai 7.4.:
---
20-luvun tuuliseen kaupunkiin sijoittuva musikaali Chicago (Chicago, 2002, USA/Saksa) palkittiin kuudella Oscarilla, mm. parhaana elokuvana. Tositarinaan perustuneeseen näytelmään perustuneen Broadway-musikaalin ensimmäinen elokuvaversio tehtiin jo vuonna 1927. Tarina liikkuu jazzin, vaudevillen, rikoksen ja julkkiskulttuurin maailmassa. Tähtösen urasta haaveileva Roxie Hart (Renée Zellweger) joutuu vankilaan syyllistyttyään murhaan. Samassa laitoksessa istuu jo showbisneksessä menestyneempi tuplamurhaaja Velma Kelly (Catherine Zeta-Jones). Vankilaa johtaa Mama Morton (Queen Latifah), joka järjestää - tietysti korvausta vastaan - Hartin asianajaksi häikäilemättömän ja julkisuutta mainiosti hyödyntävän karismaattisen juristin Billy Flynnin (Richard Gere).

Kuusi Oscaria lienee liikaa, mutta silti Chicago valloittaa helposti toiseksi parhaan katsomani musikaalin paikan. Värikäs ja vauhdikas showmeininki tuntuu sujuvan luonnostaan näyttelijöiltä, jotka itse suoriutuivat laulu- ja tanssinumeroistaan. Lisäksi havaitsin, että Richard Gere näyttää lakimies Flynninä jossain määrin Patrick Stewartilta (Dixon Hill!). Elokuvapäiväkirjassa Chicago on kolmas peräkkäinen saman arvosanan saanut amerikkalais-saksalainen elokuva.3,5 / 5

Viikko 15 - alkuun

Perjantai 13.4.:
---
Roachin ja Myersin sekoilukomediatrilogian toinen osa Austin Powers - agentti, joka tuuppasi minua (Austin Powers: The Spy Who Shagged Me, 1999, USA) jatkaa siitä mihin edellinen osa jäi - tosin päähänpistoilta vaikuttavien selitysten kautta. Suurin piirtein kaikki ensimmäisen osan hahmot ovat mukana jatko-osassakin, uutena naistähtenä nähdään Heather Graham Felicity Shagwellin osassa. Tällä kertaa Myersin esittämä Dr. Evil varastaa Myersin esittämän Austin Powersin mojon ja uhkaa maailmaa. Myersilla on tällä kertaa triplarooli, kolmannen hahmon nimi on Fat Bastard.

Agentti, joka tuuppasi minua oli minulle suuri pettymys. Vanhojen vitsien kierrätys ei ole oikea tapa tehdä tämäntyylistä sekoilua. Väsyneeltä vaikuttaa, vaikka tälläkin kertaa mukana on muutama aivan loistava kohtaus.2 / 5

Su 15.4.:
---
Sain vihdoinkin katsottua loppuun DVD:llä omistamani sotaelokuvan klassikon Sukellusvene U-96 (Das Boot, 1981, Länsi-Saksa). Sukellusvene U-96 on kertomus saksalaisen sukellusveneen miehistön taistelusta pimeyttä, yksinäisyyttä, pelkoa ja kuolemaa vastaan meren syvyyksissä. Toisen maailmansodan sukellusvenesodasta kertovan eepoksen ohjasi Air Force Onen, Outbreakin ja The Perfect Stormin kaltaisista Hollywood-tuotannoistakin tuttu Wolfgang Petersen. Keskushenkilöitä ovat mm. laivan kapteeni (Jürgen Prochnow) ja sotakirjeenvaihtaja Werner (Herbert Grönemeyer).

Sukellusvene U-96 on poikkeuksellinen elokuva. Vaihtelua on jo se, että saksalaisia ei esitetä tappokoneina vaan ihmisinä, mutta muutenkin elokuva on vaikuttavuudeltaan ja tunnelmaltaan merkittävä. Sukellusvene U-96 on raskaan sarjan teos, johon kaikkia muita sukellusvene-elokuvia tulee verrata. Petersenin myöhemmät, sinänsä kelvolliset viihde-elokuvat kalpenevat vertailussa tähän tinkimättömään sotadraamaan. Yli neljä ja puoli tuntia kestävästä, varsin hidastempoisesta versiosta voisi kylläkin poistaa useitakin kohtauksia, mutta yleinen mielipide tuntuu olevan, että leikkaamaton versio on paras; lyhin versio elokuvasta on vaivaiset kaksi ja puoli tuntia pitkä, mikä ei tietenkään riitä kaikkien nyanssien ja sivuvireiden ilmaisuun.4,5 / 5

Austin Powers -sarjan viimeisin (viimeinen?) osa Austin Powers ja kultamuna (Austin Powers in Goldmember, 2002, USA) jatkaa kakkososan linjoilla. Suurin osa vanhoista hahmoista ja vitseistä on mukana, Myers esittää aiemmista Powerseista tuttujen hahmojen lisäksi vielä yhtä uuttakin (hollantilainen tanssijapahis Goldmember) ja naistähti vaihdetaan uuteen (ja vaisumpaan). Elizabeth Hurleyn korvanneen Heather Grahamin korvaa poptähti Beyoncé Knowles, roolinimi on Bondeille ja aiemmille Powerseille uskollisesti Foxxy Cleopatra. Austin Powersin isää, mestariagentti Nigel Powersia näyttelee Michael Caine.

Valitettavasti elokuva tosiaankin muistuttaa enemmän ensimmäistä jatko-osaa kuin alkuperäistä. 70-luvulle vievä juoni on aiempaakin olemattomampi. Itseään esittäviä julkkiksia löytyy aiempaa runsaammin, aina Tom Cruisesta, John Travoltasta, Danny DeVitosta, Gwyneth Paltrow'sta ja Steven Spielbergistä Britney Spearsiin ja Osbournen perheeseen.2 / 5

Viikko 16 - alkuun

Maanantai 16.4.:
---
Old School - jengi koossa (Old School, 2003, USA) on Road Tripin ohjaajan Todd Phillipsin komedia. Fight Club -viittauksiakin vilisee, kun kolme keski-ikää ja normaalia elämää lähestyvää miestä päättääkin perustaa yliopistoveljeskunnan saadakseen pitää talonsa, jota katkeroitunut dekaani (Jeremy Piven) yrittää heiltä anastaa. Pääroolissa Mitch Martinina nähdään Luke Wilson, kaveri Frank the Tankina Will Ferrell ja trion kolmantena osana Bernardina Vince Vaughn.

Old School on Road Tripiä huomattavasti parempi komedia. Se on tasainen, viihdyttävä ja lajityypin vaatimukset täyttävä. Kesto on ideaalisesti puolitoista tuntia. Räppäri Snoop Dogg tekee cameon itsenään, tutuista näyttelijöistä pienet roolit on myös Sean William Scottilla (American Piet, Road Trip) ja Elisha Cuthbertillä (24, Love Actually).3 / 5

Keskiviikko 18.4.:
---
Mario Van Peeblesin ohjaama New Jack City (New Jack City, 1991, USA) on ghettoihin siirretty gangsteridraaman perikuva. Nino Brown (Wesley Snipes) on huumekauppias, joka nousee alamaailman herraksi myymällä crackia. Pahan paronin menestyessä kertyy myös vihamiehiä ja omienkin kavereiden kanssa syntyy jännitteitä.

Teknisesti ihan hyvän elokuvan ongelmaksi muodostuu nimen omaan kliseisyys. Poliisi, jonka äidin on tappanut "satunnainen" huumerikollinen, rikollisten keskinäisten välienselvittelyjen kuviot ja ennen kaikkea loppuratkaisu ovat liian tutun oloisia. Niin, ja elokuvallahan on sitten yhteiskunnallinen sanomakin.2,5 / 5

Perjantai 20.4.:
---
Tony Scottin (mm. Crimson Tide, Spy Game ja Enemy of the State) Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun, 1986, USA) tarjoaa sankaruutta taivaan sinessä. Pete "Maverick" Mitchell (Tom Cruise), nuori huimapääpilotti, pääsee aseupseerinsa ja parhaan ystävänsä Goosen (Antony Edwards) kanssa Top Guniin eli USA:n huippupilottien kouluun. Parhaista parhaat saavat oppia legendaarisilta piloiteilta, pääkouluttajana on mestarilentäjä Viper (Tom Skerritt). Koulutustehtävissä työskentelee myös kaunis Charlie (Kelly McGillis). Menneisyytensä ja lentäjä-isänsä kohtalon kanssa kamppailevan Maverickin pääkilpakumppani Top Gunin parhaan oppilaan paikasta taisteltaessa on Iceman (Val Kilmer).

Machoilua ja militarismia elokuvasta toki löytyy, mutta toisin kuin joku asiantuntematon ja/tai elitistinen kriitikko saattaisi väittää, tämä ei ole paha asia. Realismikin lienee toissijaista tämän kaliiberin elokuvassa. Tony Scott osaa tehdä hienoa viihdettä. Ja Top Gunhan ei siis ole homoelokuva, vaan hieno lentoelokuva.3,5 / 5

Lauantai 21.4.:
---
New Jack Cityn haukkuminen kliseiseksi tuntuu nyt hieman liioitellulta. Alien Hunter (Alien Hunter, 2003, USA/Bulgaria) on tieteistrilleri, jossa ei ole yhtään omaa ideaa. Lähtökohdiltaan kuluneempaa elokuvaa en ole elämäni aikana vielä kohdannut: alieneihin uskova kryptologi-professori Julian Rome (James Spader) lähtee tutkimaan jäästä löytynyttä tuntematonta esinettä etelänapamantereella sijaitsevalle maanalaiselle tutkimusasemalle, jonka miehistöön kuuluu ryhmä erilaisia ihmisiä, joukossa mm. yksi lentotaitoinen henkilö (Anthony Crivello), yksi vanhahko tiedemies (Nikolai Binev), yksi sankarin exä (Janine Eser), yksi tummapintainen henkilö (Carl Lewis) ja yksi rasittava henkilö (John Lynch). Myrsky katkaisee kaikki yhteydet asemalle. Sitten ihmisiä alkaa kuolla ja maailma on vaarassa.

Käsittämättömästä kliseisyyskertoimestaan huolimatta amerikkalais-bulgarialaisen (!) elokuvan rytmi on suhteellisen oikea, efektit siedettäviä ja nimiltään tuntemattomat näyttelijät kelvollisia. Plussaa myös tietynlaisista alieneista ja isosta räjähdyksestä.2 / 5

Viikko 17 - alkuun

Maanantai 23.4.:
---
Maikkarin ja Nelosen Tom Cruise -kimaraa jatkoi maanantaileffa Viimeinen samurai (The Last Samurai, 2003, USA). Cruisen hahmo on alkoholisoitunut sisällissodan sankari ja intiaanisotien veteraani Nathan Algren, joka kantaa menneisyyden painolastia harteillaan. Hänet palkataan kouluttamaan Japanille nykyaikaista armeijaa ja kukistamaan samurai-ihanteita ylläpitävät kapinalliset, joiden johdossa on Katsumoto (Ken Watanabe). Algren jää kuitenkin taistelussa vihollistensa vangiksi.

Viimeinen samurai on katsaus samuraiden ajan päätökseen ja modernisoitumisen alkamiseen Japanissa. Elokuvasta löytyy komeita taistelukohtauksia, idyllisiä maisemia, perinteisen elämäntavan kuvausta ja ninjoja. Kokonaisuus on tasapainossa, musiikki kaunista ja tempo sopiva. Watanabe on ensimmäisessä amerikkalaisvalmisteisessa elokuvassaan vakuuttava ja Cruisekin menettelee.4 / 5

Perjantai 27.4.:
---
TV-tuotanto Black River (Black River, 2001, USA) saattaa aluksi vaikuttaa kliseiseltä pikkubudjetilla tehdyltä kauhuelokuvalta. Pienellä budjetilla se on toki tehty, mutta kliseitä ei ole niin kauheasti eikä kyse ole edes kauhusta. Hollywoodin loistoon kyllästynyt kirjailija Bo Aikens (Jay Mohr) päätyy Black Riverin onnelliseen ja idylliseen pikkukaupunkiin. Kaupungista poistuminen osoittautuukin varsin vaikeaksi.

Kyse on utopiayhteiskunnasta. Tarina pohdiskelee sitä, onko ihmisen oltava vapaa ollakseen onnellinen. Kertomus on tarpeeksi vähäkliseinen ja salaperäinen pitääkseen yllä mielenkiintoa. Näyttelijät ovat tuntemattomia suuruuksia lukuun ottamatta Housen tohtori Cuddyä eli Lisa Edelsteinia. Pääosanesittäjä Mohrilla ei ole suuren näyttelijän karismaa eikä muitakaan näyttelijöitä voi luonnehtia säkenöiviksi tähdiksi - silti Black River on keskimääräistä hieman omaperäisempi ja kiinnostavampi TV-filmi.3 / 5

Sunnuntai 29.4.:
---
Heat-ohjaaja Michael Mannin rikosjännärissä Collateral - väärä aika, väärä paikka (Collateral, 2004, USA) Tom Cruise näyttelee vaihteeksi pahista. Limusiinifirman perustamisesta haaveileva taksikuski Max (Jamie Foxx) ottaa epäonnekseen kyytiinsä palkkatappaja Vincentin (Cruise) ja joutuu kuskaamaan tätä ympäri öistä Los Angelesia tappokeikkojen välillä. Maxin on pelastettava itsensä ja Vincentin viimeinen kohde. Naispääosassa on Will Smithin vaimo Jada Pinkett Smith.

Tom Cruise on yllättävän uskottava ammattitappaja, joka ei anna arvoa ihmishengelle. Uskoni hänen näyttelijänlahjoihinsa on kasvanut merkittävästi nähtyäni Viimeisen samurain ja Collateralin. Jamie Foxx toisessa pääroolissa on myös hyvä, mutta pääkiitos elokuvan sujuvuudesta kuulunee ohjaaja Mannille. Vaikka Collateral on muuten hieno, tehokas, mukaansatempaava ja dynaaminen trilleri, ärsyttävänä itsestäänselvyytenä viimeisen uhrin henkilöllisyys on selvillä oikeastaan siitä lähtien kun Vincent istuu Maxin taksiin tämän kuskattua edellisen asiakkaansa perille.4 / 5

Viikko 18 - alkuun

Maanantai 30.4.:
---
Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral, 1994, Iso-Britannia) on romanttinen komedia, jonka pääparina nähdään Hugh Grant ja Andie MacDowell (Päiväni murmelina). Grantin hahmo Charles vierailee säännöllisesti tuttaviensa häissä mutta välttelee itse sitoutumista. Eräissä häissä hän tapaa amerikkalaisen Carrien (MacDowell). Elokuva koostuu nimensä mukaisesti pääasiassa neljiin häihin ja yksiin hautajaisiin sijoittuvista episodeista.

Neljät häät tarjoaa kaksi tuntia viihdyttävää brittikomediaa. Hahmot ovat inhimillisiä ja kohtausten joukkoon mahtuu helmiä. Kuten Rakkautta vain, Neljät häät on Richard Curtisin kirjoittama. Lisäksi Hugh Grant on molemmissa elokuvissa mukana. Mike Newellin ohjaama elokuva ei kuitenkaan yllä aivan Curtisin oman ohjauksen tasolle, sillä näyttelijöissä ei ole samanlaista karismaa. Arvosanan pyöristyksen olisin voinut laittaa kumpaan tahansa suuntaan, tällä kertaa päädyin alempaan vaihtoehtoon.3 / 5

Perjantai 4.5.:
---
Laskujeni mukaan olen nähnyt jo 15-17 elokuvaa, joissa Harrison Ford näyttelee. Tapaus Henry (Regarding Henry, 1991, USA) oli uusi tuttavuus. Elokuvan nimihahmo Henry Turner (Ford) on häikäilemätön, perhettään laiminlyövä lakimies, joka loukkaantuu vakavasti ampumavälikohtauksessa. Henry joutuu opettelemaan kaiken uudelleen kävelemisestä ja puhumisesta lähtien. Loukkaantuminen saa kuitenkin miehen myös tajuamaan uusia asioita elämästä. Annette Bening esittää vaimo Sarahia ja Bill Nunn elämäniloista ja työstään välittävää fysioterapeutti Bradleyta.

Harrison Ford on ehdottomasti parasta, mitä tällä elokuvalla on tarjota. Varsinkin kuntoutuslaitoksen kohtauksissa Ford tulkitsee henkisesti ja fyysisesti pahasti takapakkia ottanutta miestä nerokkaasti. Muuten elokuva on turhan moralisoiva ja saarnaava. Ja miksi lakimiehistä tehdään aina pahoja ihmisiä? Tästäkin huolimatta Tapaus Henry on koskettava, hauska ja lämminhenkinen elokuva.3,5 / 5

Sunnuntai 6.5.:
---
Vin Diesel, tuo moderni Arnold Schwarzenegger, esittää supercoolia extreme-urheilija/terroristi Xander Cagea toimintarämistelyssä xXx (xXx, 2002, USA). Augustus Gibbons (Samuel L. Jackson) NSA:sta pakkovärvää Cagen salaiseksi agentiksi ja lähettää tämän Prahaan taistelemaan pahoja anarkisteja vastaan. Juoneen liittyy myös nopeita autoja, moottoripyörähuristelua huumejengin päämajassa, Neuvostoliiton vääriin käsiin päätynyt tappava aseprojekti, lumilautailua, lumivyöry, agentteja, poliiseja, petoksia ja puolenvaihtoja. James Bondia toisessa potenssissa, siis. Rammsteiniakin nähdään.

Epärealistisuus yltää jatkuvasti naurettaviin mittoihin. Häikäilemätön Bond-plagiointi näkyy myös Cagen huipputeknisissä varusteissa ja "Bond-tytöissä". Ongelma on, että Vin Diesel on kasari- ja ysäritoimintasankareihin verrattuna laimea ja mauton näyttelijä eikä hänellä ole Bondin eleganssia. Jos seuraavaksi 007:ksi valittaisiin Jean-Claude Van Damme ja ohjaajana toimisi vaikkapa Commandosta tuttu Mark L. Lester, lopputulos olisi luultavasti lähellä xXx:ää. Viihdearvo on silti kiistämätön, siksipä kaksi tähteä.2 / 5

Viikko 19 - alkuun

Maanantai 7.5.:
---
Seuraavaksi katsomakseni elokuvaksi osuikin sattumalta oikea Bond-filmi, 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill, 1985, Iso-Britannia/USA), joka jäikin Euroviisujen ja jääkiekon takia ainoaksi viikolla 19 katsomakseni elokuvaksi. Roger Moore -aikakauden Bondissa hullu tehtailija Max Zorin (Christopher Walken) aikoo kaapata mikrosirumarkkinat tuhoamalla Piilaakson. Bond-tyttöinä Tanya Roberts ja Grace Jones.

Zorin-Walken on yllättävän valju vastustaja kirottuna natsimutanttinakin. Takaa-ajokohtauksessa on tällä kertaa käytössä paloauto - ei se nyt ihan mammuttitankkia vastaa, mutta kelpaa kuitenkin tuhonaiheuttajaksi. Elokuvaan mahtuu hevosurheilua ja kiipeilyä palavan rakennuksen hississä. Aihevalinta tuntuu yllättävän modernilta. Vanha arvosana pysyköön voimassa.3 / 5

Viikko 20 - alkuun

Maanantai 14.5.:
---
MTV3 näyttää legendaariset Rockyt varsin sopivaan ajankohtaan. Sarjan jälkilämmittely Rocky Balboa sai ensi-iltansa viime vuonna ja Amin Asikaisen ansiosta ammattinyrkkeilykin tuntuu kiinnostavan. Ensimmäinen Rocky (Rocky, 1976, USA) on klassinen tuhkimotarina urheilumaailmassa. Köyhä keskivertonyrkkeilijä Rocky (Sylvester Stallone) saa elämänsä tilaisuuden päästessään kehään maailmanmestari Apollo Creedin (Carl Weathers) kanssa. Naispääosassa lemmikkikaupan ujona Adrianina on Talia Shire, Burt Young näyttelee edellämainitun veljeä ja Burgess Meredith äkäistä Mickey-valmentajaa.

Rockyn käsittämättömästä, itsetuhoisesta nyrkkeilytyylistä huolimatta elokuva on klassikko syystäkin. Musiikkiraita on todella hyvä, näyttelijät tekevät hahmoista oikean oloisia ja toimintakohtaukset ovat varsin menevää katsottavaa. Hieno Amerikkalainen unelma -genren elokuva.4 / 5

Keskiviikko 16.5.:
---
Dominic Senan (Puhallettu 60 sekunnissa, Swordfish) tummasävyisessä road moviessa Kalifornia (Kalifornia, 1993, USA) valokuvaajan ja kirjailijan muodostama pariskunta (Michelle Forbes, David Duchovny) lähtee automatkalle kohti Kaliforniaa tutkien samalla sarjamurhien tapahtumapaikkoja. Epäonnekseen he saavat kirjaansa varten liiankin hyvää materiaalia, sillä mukaan lähtee toinenkin pariskunta, karkea Early Grayce (Brad Pitt) ja naiivi Adele (Juliette Lewis).

Hahmokvartetin matkaa seuraava elokuva etenee Duchovnyn kertojanäänen avustuksella. Grayce on vaikea hahmo, mutta Pittin suoritus ei ole lainkaan huono. Kalifornia on keskivertoa hieman parempi, varsin väkivaltainen ja julma psykotrilleri - mikä ei sinänsä tule yllätyksenä, kun elokuvan teemana on sarjamurhat. Paras katsomani Senan elokuva.3 / 5

Perjantai 18.5.:
---
Apollo Creedin ja Rockyn toinen kamppailu nähdään elokuvassa Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979, USA). Kaikki tutut hahmot ja näyttelijät ovat mukana, kun kunniansa loukatuksi tunteva mestari haastaa uransa lopettaneen Italialaisen orin uuteen taistoon. Rocky totuttelee perhe-elämään ja yrittää pärjätä nyrkkeilykehän ulkopuolisessa maailmassa. Kaikki ei kuitenkaan mene putkeen ja kehän kutsu on vastustamaton. Niinpä uusi harjoittelujakso alkaa. Vaikka Rocky ei vieläkään osaa suojata vartaloaan tai päätään, ottelusta tulee huima tahtojen taisto.

Apollosta maalaillaan turhaan pahista, muuten toinen Rocky on varsin siedettävä jatko-osa. Rockyn yritykset pärjätä mainosmaailmassa huvittavat. Musiikkia jaksaa edelleen kuunnella ja uusintaottelua todella jäi kaipaamaan viime osan lopussa. Siten elokuva täyttää paikkansa varsin hyvin.3,5 / 5

Lauantai 19.5.:
---
John Glenin ohjaaman 007-filmin Octopussy - mustekala (Octopussy, 1983, Iso-Britannia/USA) sankaria näyttelee toiseksi viimeistä kertaa Roger Moore. Tällä kertaa seikkailuun maustetta tuovat mm. Fabergé-munat ja neuvostokenraalin salajuonet. Maud Adams näyttelee nimiroolia.

Neuvostojohtajien kokoontuminen ja kenraali Orlovin (Steven Berkoff) pahistelu on loistava kohtaus. Perinteinen pomminpurkukohtaus sujuu kaavan mukaan ja takaa-ajoakin on riittämiin. Melko keskinkertainen mutta viihdyttävä 007-kokonaisuus.3 / 5

Viikko 21 - alkuun

Maanantai 21.5.:
---
Eddie Murphyn sekoilukomedian jatko-osassa Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps, 2000, USA) horisontaalisesti haasteellinen professori Sherman Klump (Murphy) on menossa naimisiin siron ja kauniin Denisen (Janet Jackson) kanssa. Koko Klumpin perhe (Murphy) on tästä toki innoissaan, mutta myös Shermanin paha alter ego Buddy Love (Murphy) palaa sotkemaan asioita.

Kun Murphyn tasoinen näyttelijä esittää suurinpiirtein kaikkia rooleja jatko-osassa jo ennestään matalalla huumorin tasolla ratsastaneeseen elokuvaan, tulos ei voi olla korkeakulttuuria. Mutta voisi se olla edes joten kuten järjellinen elokuva. Tarjolla on pelkästään toistoa ja huonoja vitsejä. Ei uppoa.1,5 / 5

Tiistai 22.5.:
---
Huonoin näkemäni elokuva tähän mennessä lienee ollut joko Kazaam tai Tappajahai 3. Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge, 1987, USA) on yleisen mielipiteen mukaan jopa sarjan kolmatta osaa surkeampi roskaelokuva. Kostonhimoinen hai vainoaa Brodyn perheen vielä elossa olevia jäseniä.

Niin paljon kuin halusinkin antaa tälle elokuvalle yhden tähden, on minun pakko myöntää, että neljäs Tappajahai ei ole yhtä huono kuin kolmas. Onhan se onneton tekele, muttei niin uskomattoman kömpelö, amatöörimäinen ja surkuhupaisa kuin edeltäjänsä. Silti on lähes pelottavaa, että Michael Cainen tasoinen näyttelijä on saatu houkuteltua mukaan.1,5 / 5

Lauantai 26.5.:
---
Rocky III - tiikerinsilmä (Rocky III, 1982, USA) on tuttu ennen kaikkea tunnussävelmästään Eye of the Tiger. Rockyn (Sylvester Stallone) raskaan sarjan maailmanmestaruutta yrittää riistää Clubber Lang, jota esittää showpainija Mr. T. Rocky saa apua yllättävältä taholta, kun entinen vastustaja Apollo Creed (Carl Weathers) ryhtyy hänen valmentajakseen.

Kolmannessa Rockyssä Stallone suojaa nyrkeillään ensimmäistä kertaa. Vaikka nyrkkeilytyyli muuttuukin hieman realistisemmaksi, elokuvallisesti sarjan taso alkaa hiipua. Kiva sankaritarinahan tämä edelleen on, mutta ei enää niin suurenmoinen kuin pari edellistä osaa.2,5 / 5

Viikko 22 - alkuun

Maanantai 28.5.:
---
Tom Hanks näyttelee vähä-älyistä mutta suurella sydämellä siunauttua miestä Robert Zemeckisin ohjaamassa lämminhenkisessä elokuvassa Forrest Gump (Forrest Gump, 1994, USA). Vähäisistä älynlahjoistaan huolimatta elokuvan nimihenkilö pärjää elämässään ja pääsee seuraamaan lähihistorian merkittävimpiä tapahtumia aitiopaikalta. Forrestin ystäviä näyttelevät Mykelti Williamson ja Gary Sinise, äitiä Sally Field ja rakastettu Jennyä Robin Wright Penn.

Niin viihdyttävää kuin läpeensä huonojen ja keskinkertaisten elokuvien katseleminen ja vikojen etsiminen onkin, joskus on miellyttävää katsoa myös loistavaa, koskettavaa, hauskaa, erinomaisesti näyteltyä ja teknisesti moitteettomasti toteutettua viiden tähden mestariteosta. Forrest Gump on tällainen elokuva.5 / 5

Perjantai 1.6.:
---
Rocky IV (Rocky IV, 1985, USA) alkaa jälleen nyrkkeilyottelulla, mutta tällä kertaa Rocky itse ei ole kehässä. Apollo Creed ottaa mittaa Neuvostoliiton ylpeydestä Ivan Dragosta (ruotsalainen Dolph Lundgren), eikä lopputulos ole kaunista katseltavaa. Niinpä Rocky päättää kostaa ystävänsä puolesta ja asettaa oman henkensä vaaraan.

Naurettavuutta hipova, valtaisa, tunteeton neuvostokyborgi vastustajana on ihan jotain muuta kuin itsekeskeinen rääväsuu, jota esittää pellepainija. Asetelmä on selkeä: USA vastaan Neuvostoliitto, hyvä vastaan paha, Rocky vastaan Drago. Elokuva ei silti ole yhtään parempi kuin edellinenkään. Ja Apollon kohtalo suututtaa.2,5 / 5

Viikko 23 - alkuun

Viikolla 23 osallistuin avaruusfysiikan kesäkouluun Moskovassa, Venäjällä, enkä ehtinyt katsoa yhtään elokuvaa.

Viikko 24 - alkuun

Keskiviikko 13.6.:
---
Moskovasta palattuani katsastin Quentin Tarantinon väkivaltaisen rikosjännärin Reservoir Dogs (Reservoir Dogs, 1992, USA). Jalokiviryöstö menee pieleen, ja henkiin jääneet ammattirikolliset joutuvat arvuuttelemaan, kuka heistä on poliisin puolella. Ryhmän jäsenet eivät tunne toisiaan edes nimiltä, vaan heillä on värikoodit. Steve Buscemi, Harvey Keitel, Tim Roth ja Michael Madsen näyttelevät selviytyjiä, joukkion pomona on Lawrence Tierney. Tarantinolla itselläänkin on elokuvassa rooli.

Tarantinon elokuvan kritisoiminen ylilyödystä väkivallasta lienee turhaa. Itse en Tarantinon veristä tyyliä suoranaisesti fanita, mutta mies osaa kuitenkin tehdä elokuvistaan omaleimaisia pitkillä leikkauksilla ja hyvillä kuvakulmilla. Näyttelijätyökin on elokuvassa lähes virheetöntä. Silti Reservoir Dogsin elokuvaharrastajien keskuudessa nauttima arvostus ja sen keräämät ylistykset tuntuvat hieman liioittelulta. Tarantinon elokuva on kyllä tehokas ja kiinnostava alusta loppuun, muttei mielestäni suuri mestariteos. Lisäksi, kiroilun määrä menee jo naurettavuuksiin. Tämäkin on joidenkin mielestä varmasti todella siistiä. Minun mielestäni hokemisen kuuntelu on äärimmäisen rasittavaa. Muutoin dialogi on terävää.3,5 / 5

Rocky-sarjan lähes viimeisessä osassa Rocky V (Rocky V, 1990, USA) kehät päävamman takia jättänyt ja omaisuutensa menettänyt Rocky (Stallone) ryhtyy valmentamaan nuorta lupausta Tommy Gunnia (Tommy Morrison). Nyrkkeilijälegendan pojalle (Sage Stallone) sopeutuminen muuttuneeseen tilanteeseen on kuitenkin vaikeaa, ja Tommy Gunnia houkuttelee talliinsa myös häikäilemätön manageri George Washington Duke (Richard Gant).

Viides Rocky on sarjan selvästi heikoin lenkki. Tommy on ohut ja merkityksetön hahmo, eikä Balboa itse nyrkkeile kehässä. Katutappelussa ei vain ole maailmanmestaruuskamppailuun tai eeppiseen Itä vs. Länsi -mittelöön verrattavissa olevaa hohtoa. Vaikka en parille edellisellekään Rockylle kovin hyviä arvosanoja antanut, olivat ne huomattavasti viihdyttävämpiä viihde-elokuvia.1,5 / 5

Perjantai 15.6.:
---
Suomen ylpeyden Renny Harlinin onnistuneena pidettyihin elokuviin lukeutuu action-filmi Long Kiss Goodnight (The Long Kiss Goodnight, 1996, USA). Geena Davis näyttelee Samantha Cainea, joka on pienen tytön äiti ja alakoulun opettaja. Ongelmana on se, ettei Caine muista menneisyydestään mitään. Menneisyydessä piilee ilmeisesti jotain kohtalokasta, sillä pian hän saa vaarallisia miehiä peräänsä. Aina yhtä coolin ja katu-uskottavan Samuel L. Jacksonin näyttelemä renttu yksityisetsivä auttaa selvittämään, mikä Caine oli edellisessä elämässään. Everwoodista tuttu Tom Amandes on sivuroolissa.

Long Kiss Goodnightilla on annettavanaan kaksi tuntia vauhdikasta ja epärealistista toimintaa, jossa riittää ammuskelua, räjähdyksiä, pakoja ja petoksia. Se on varsin tavallinen Hollywood-action. Harlin on niiden valmistamisessa pätevä keskitason ammattimies.2,5 / 5

Lauantai 16.6.:
---
Jack Nicholson näyttelee eläköitynyttä vakuutusasiamiestä Warren Schmidtiä Alexander Paynen tragikoomisessa draamassa About Schmidt (About Schmidt, 2002, USA). Vaimonsa kuoltua mies harhailee kotonaan, lähtee risteilemään ympäri Amerikkaa asuntoautolla, yrittää ylipuhua tytärtään Jeannieta (Hope Davis) olemaan naimatta Warrenin mielestä sietämätöntä sulhastaan (Dermot Mulroney) ja kirjoittelee kirjeitä afrikkalaiselle kummilapselleen.

Elokuvat ja TV tuntuvat aina kuvaavan eläköitymistä vaikeana prosessina (silloin harvoin kun ne sitä yleensä kuvaavat). Surumielinen mutta myös humoristinen elokuva on Nicholsonin tarkan ja syvällisen roolisuorituksen varassa. About Schmidt kuvaa yksinäisyyttä, turhuuden tunnetta ja tylsää arkea - siinä ei tapahdu mitään "tärkeää" kuten elokuvissa yleensä. Warrenin kirjeet kummilapsi Ndugulle ja Nicholsonin rauhallinen, matala kertojanääni ovat elokuvan parhaita puolia.3 / 5

Sunnuntai 17.6.:
---
Twin Peaks -mies David Lynchin elokuva Blue Velvet - ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986, USA) alkaa tilanteesta, jossa Kyle "agentti Cooper" MacLachlanin esittämä Jeffrey Beaumont löytää heinikosta ihmisen korvan. Selvittäessään korvan omistajaa paikallisen poliisin tyttären Sandyn (Laura Dern) avulla Jeffrey joutuu tekemisiin vaarallisten ihmisten kanssa. Tapahtumien keskiössä näyttää olevan laulajatar Dorothy Vallens (Isabella Rossellini). Twin Peaksista tutuista näyttelijöistä mukana on MacLachlanin lisäksi Jack Nance, joskin hänen roolinsa on lähinnä virnuilla taustalla.

Blue Velvetistä tunnistaa Lynchin kädenjäljen helposti. Lynchin rakastama hämyinen pikkukaupunkimiljöö, vaikeaselkoinen symboliikka, Lynchille ominaiset leikkaukset ja vähintäänkin omalaatuiset hahmot tekevät tästä elokuvasta erikoisen katselukokemuksen, joskin Mulholland Driveen verrattuna Blue Velvet on helppotajuinen ja yksinkertainen. Loppu eroaa melkoisesti muista näkemistäni Lynchin teoksista. Elokuvan hyvyyden määrittely on Lynchin tapauksessa ilmeisen vaikeaa (hänen teoksistaan joko pitää tai ei), mutta mielestäni Blue Velvet ei ole hänen parhaimmistoaan.3 / 5

Viikko 25 - alkuun

Torstai 21.6.:
---
Löytyy Lynchiltä kuitenkin ainakin yksi elokuva, joka ei liity millään tavalla showbisnekseen eikä sijoitu pikkukaupunkiin. Se on Frank Herbertin romaaniin perustuva scifi-klassikko Dyyni (Dune, 1984, USA). Pääosassa on tälläkin kertaa Kyle MacLachlan. Hän näyttelee Atreidesin mahtavan suvun poikaa Paulia, joka nousee Arrakisin tärkeällä aavikkoplaneetalla itsensä tunnetun maailmankaikkeuden keisarin (José Ferrer) tukemaa vihollissukua, Harkonneneita, vastaan. Mutta onko Paul Atreides jopa ennustusten messias? Elokuvan näyttelijäkaartista löytyy lisäksi sellaisia nimiä kuin Sting, Jürgen Prochonow, Max von Sydow ja ennen kaikkea, itse kapteeni Picard, Patrick Stewart. Tärkeimmissä naisrooleissa esiintyvät Francesca Annis, Silvana Mangano, Sean Young ja Virginia Madsen. Niin, ja Jack Nance on lähes samankaltaisessa roolissa kuin Blue Velvetissä, tosin tällä kertaa oranssilla tukalla varustettuna.

Dyyni iski lujaa. Se on kunnon avaruusseikkailu, jossa on vieraita planeettoja, herttuoita ja paroneja (maailmankaikkeuden keisaria unohtamatta), mystiikkaa, jättiläismäisiä ihmissyöjämatoja ja muuta kivaa, kaikki kuorrutettuna aidolla Lynch-tyylillä. Ja vieläpä Patrick Stewart! Innostuin ensikatselun perusteella Dyynistä lähes samalla tavalla kuin Star Warsista. Se ei varmaankaan ole taiteen sääntöjen mukaan täydellinen elokuva, mutta se jokin siinä on. Mistä tuleekin mieleeni - minkälainen Jedin paluusta olisi tullut, jos Lynch olisi suostunut ohjaamaan sen? Dyyni on kuitenkin loistava, tyylikäs, vaikuttava ja kiehtova elokuva. Dyynin kohdalla arvioimiseen pitäisi olla huomattavasti enemmän tilaa kuin Elokuvapäiväkirjan formaattiin kuuluvat kaksi kappaletta. Neljä ja puoli tähteä siksi, että haluan tarkistaa mielipiteeni uusintakatselulla ennen mahdollista täyden viiden tähden antamista.4,5 / 5

Perjantai 22.6.:
---
Tarkovskin klassikon uusintaversiossa Solaris (Solaris, 2002, USA) itse hoidon tarpeessa oleva psykologi (George Clooney) matkaa erikoiselle Solaris-planeetalle, jonka ympärillä tapahtuu outoja. Solariksen kiertoradalla hän tapaa mm. kuolleen vaimonsa (Natascha McElhone).

Steven Soderberghin uusintaversio on hyvin tehty ja näytelty elokuva. Cliff Martinezin musiikki ansaitsee erikoiskiitokset. Solariksen tarina on kiintoisa ja visuaalisestikin elokuva on vakuuttava. Jotakin tuntuu kyllä puuttuvan, mutta joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen arvoinen. Henkilökohtaisesti haluaisin nyt nähdä Tarkovskin alkuperäisen vertailun vuoksi.3,5 / 5

Lauantai 23.6.:
---
Pierce Brosnan, Salma Hayek ja Woody Harrelson tähdittävät Brett Ratnerin ohjaamaa veijarikomediaa After the Sunset - Keikka Bahamalla (After the Sunset, 2004, USA). Brosnan näyttelee timanttivaras Max Burdettia, joka on siirtynyt naisystävänsä ja rikostoverinsa Lola Cirillon (Hayek) kanssa Bahaman aurinkoon viettämään leppoisia eläkepäiviä. Burdettia jahtaava agentti Stan Lloyd (Harrelson) ei kuitenkaan usko, että Max on jättänyt rikolliset puuhat, kun kuuluisa timantti saapuu risteilylaivan mukana viikoksi satamaan.

Keikka Bahamalla on yllättävän hyvä elokuva ollakseen nimekkäisiin tähtiin nojaava kevyt viihdeleffa. Elokuvallisesti rimaa ei ole asetettu turhan korkealle, mutta siitä mennään ylitse tyylipuhtaasti. Näyttelijät, erityisesti Harrelson, istuvat rooleihinsa. Myös kauniita maisemia kelpaa aina katsella.3 / 5

Sunnuntai 24.6.:
---
Jonathan Demmen Mantsurian kandidaatti (The Manchurian Candidate, 2004, USA) ei valitettavasti tarjoa 60-luvun alkuperäisversion tavoin kommunistien salajuonia, tilalla on epäilyttävä megakorporaatio. Majuri Ben Marco (Denzel Washington) alkaa epäillä, etteivät hänen muistonsa varapresidenttiehdokas Raymond Shaw'ta (Liev Schreiber) koskevasta sotasankaritarinasta pidä paikkaansa. Totuutta selvittäessään hän vakuuttuu siitä, että hänet on aivopesty. Mutta mitä todella tapahtui, ja miten se liittyy Shaw'n valtapyrkimyksiin?

En ole nähnyt alkuperäistä Mantsurian kandidaattia. Siksipä uusintaversio oli minulle kuin kokonaan uusi elokuva. Hieman yli kaksituntisen jännityselokuvan vahvuus on sen uskottavissa, aidonoloisissa hahmoissa. En osaa sanoa, onko kyseessä onnistunut uusintaversio, mutta ainakin uusi Kandidaatti on onnistunut psykotrilleri. Screiberin ja Washingtonin ohella näyttelijäkaartista mainitseminen arvoinen on erinomainen Meryl Streep Shaw'n politiikan pelikentät tuntevana senaattori-äitinä.3,5 / 5

Viikko 26 - alkuun

Maanantai 25.6.:
---
Poliisiopisto-sarjasta voi olla montaa mieltä, mutta kuudes osa Poliisiopisto 6: Kaupunki vaarassa (Police Academy 6: City Under Siege, 1989, USA) on selvä tapaus.

Poliisiopisto 6 on surkea elokuva. Vitsit ovat jo puolentusinaa kertaa kierrätettyjä: Proctorille ja Harrisille sattuu jotain noloa, Michael Winslow päästelee suullaan ratkiriemukkaita ääniä, komentaja Lassard on täysin pihalla ja niin edelleen. Niin, juonikin elokuvassa ilmeisesti on. Ja ei, en vihaa Poliisiopisto-sarjaa kokonaisuudessaan, ensimmäinen on varsin hauska komedia ja nelososankin arvioin jopa kahden ja puolen tähden arvoiseksi.1 / 5

Keskiviikko 27.6.:
---
Forrest Gump -ohjaaja Robert Zemeckisin scifi-seikkailu Ensimmäinen yhteys (Contact, 1997, USA) perustuu Pulitzer-palkitun Carl Saganin romaaniin. SETI-ohjelma tuottaa viimein tulosta, ja avaruuden asukit lähettävät jonkinlaisen yhden henkilön kulkuvälineen piirustukset. Epäluuloista ja epätietoisuudesta huolimatta kone päätetään rakentaa, ja löydön tehnyt tohtori Ellie Arroway (Jodie Foster) on ehdolla ihmiskunnan edustajaksi suureen tehtävään: matkustamaan tähtiin. Tieteen nimeen vannovan Ellien vastapariksi elokuva tarjoaa Matthew McConaugheyn esittämän Palmer Jossin, Valkoisen talon hengellisen neuvonantajan.

Ensimmäisessä yhteydessä on oikeaa löytöretkeilyn henkeä. Se vie rohkeasti sinne, minne yksikään ihminen ei ole aiemmin mennyt. Ellien innokkuus päästä yhteyteen vieraiden elämänmuotojen kanssa suorastaan loistaa Fosterin hienosta roolisuorituksesta. William Fichtner sokeana astronomina sekä Tom Skerritt Ellien löydön omivana David Drumlinina vakuuttavat myös. Zemeckis saa tv-ohjelmien pätkillä ja ihmisten käytöksellä aikaan todentuntuisen kuvan siitä, miten koko ihmiskunta reagoi tietoon Maan ulkopuolisesta elämästä. Erikoistehosteiltaan ennen vuosituhannen vaihdetta tehty elokuva on vähintäänkin riittävä. Avaruuden maisemat ovat parhaimmillaan erittäin kauniita. Negatiivisena puolena juonessa on jonkin verran aukkoja eivätkä maailman tärkeimmän projektin turvajärjestelyt vakuuta.4 / 5

Torstai 28.6.:
---
Yksi 90-luvun tunnetuimmista toimintaelokuvista on Brian De Palman ohjaama vauhdikas agenttitrilleri Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible, 1996, USA). Tom Cruisen esittämä päähenkilö on IMF-järjestön agentti Ethan Hunt, joka joutuu epäonnistuneen tehtävän jälkeen epäillyksi petturuudesta. Huntin on selvitettävä oikea syyllinen ilman järjestönsä apua. Jon Voight, Emmanuelle Béart, Jean Reno, Vanessa Redgrave ja Ving Rhames näyttelevät tärkeimpiä sivuosia.

De Palma käyttää vinoja kuvakulmia ja muita kameratemppuja saaden aikaan tavallisuudesta poikkeavan ilmeen. Toimintakohtauksissa riittää säpinää, mutta parhaimmillaan Vaarallinen tehtävä on yllättäen niiden välillä rakentaessaan jännitteitä ja paljastaessaan lisää hahmoista tai tarinasta. Lopun helikopteritakaa-ajo menee naurettavan puolelle, mutta kokonaisuus on silti hyvä.3,5 / 5

Lauantai 30.6.:
---
Pimeän uhka (Pitch Black, 1996, Australia/USA) on Alien-vaikutteista kauhuscifiä. Vaarallista murhamiestä Riddickiä (Vin Diesel) ja sekalaista joukkoa muita ihmisiä kuljettava alus tekee pakkolaskun vieraalle aavikkoplaneetalle. Kun pimeässä vaanivat murhanhimoiset hirviöt alkavat harventaa haaksirikkoisten rivejä, Riddick osoittautuu ongelmista vähäisimmäksi. Juonen perusasetelma on tuttu, niinpä katsojan tehtäväksi jää arvailla, ketkä pääsevät hengissä planeetalta.

Halvalla tehty Pimeän uhka on varsinkin pitkän ja piinallisen yön laskeutuessa visuaalisesti vaikuttava. Tarinan tuttuudesta huolimatta kerronnalla on saavutettu tietynlainen armottomuuden tunne. Vin Dieselistä voi olla montaa mieltä, mutta mielestäni hän täyttää Riddickin roolin kunnialla. Pimeän uhkan ongelma lienee lähinnä se, ettei se tarjoa mitään hätkähdyttävän tuoretta, vaan tyytyy olemaan pelkkä hyvä kopio.3,5 / 5

Viikko 27 - alkuun

Tiistai 3.7.:
---
Vastikään ostamani Vaarallinen tehtävä -DVD:n mukana tuli pari muutakin Tom Cruise -filmiä. Days of Thunder - ukkosta radalla (Days of Thunder, 1990, USA) on Tony Scottin (mm. Purppuravyöhyke ja Top Gun) ohjaama kilpa-ajoelokuva. Cruisen hahmo on paljonkin Top Gunin Maverickin kaltainen nuori hurjapää Cole Trickle, joka pääsee kisaamaan NASCAR-sarjaan. Auton hänelle rakentaa eläkkeeltä takaisin kilvanajon pariin palaava Harry Hogge (Robert Duvall). Vaikka kuski on lahjakas ja nopea, ei talli silti kulje heti voitosta voittoon. Kun ajo viimeinkin alkaa sujua, Cole joutuu pahaan kolariin, jonka takia koko uran jatko on vaakalaudalla. Kolarin ansiosta Cole tutustuu myös neurologi Claire Lewickiin (Nicole Kidman).

Days of Thunder tuo tosiaan mieleen Top Gunin. Ohjaaja ja pääosanesittäjä ovat samoja, samoin oikeastaan koko tarina, joka on vain siirretty toiseen ympäristöön. Hans Zimmerin säveltämä musiikkikin muistuttaa tuosta hienosta lentoelokuvasta. Kilpailukohtaukset ovat ennalta-arvattavia, mutta melko viihdyttäviä. Elokuvana Days of Thunder on kuitenkin kehno verrattuna Scottin muihin ohjauksiin, Kidmanin hahmo on ohut eikä Cruisekaan ole terävimmillään. Parasta antia on Tricklen ja kilpakumppani Rowdyn (Michael Rooker) omituinen ystävyys.2 / 5

Torstai 5.7.:
---
Star Wars: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980, USA) on yksi ehdottomista suosikkielokuviani. Päätin katsoa sen, koska viime katselusta oli kulunut jo lähemmäs kaksi vuotta.

Mitään sanottavaa minulla ei elokuvasta ole, koska olen eri yhteyksissä kirjoitellut mielipiteitäni ko. elokuvasaagasta jo aivan tarpeeksi.5 / 5

Perjantai 6.7.:
---
Indiana Jones -elokuvien vaikutus näkyy vahvasti J. Lee Thompsonin ohjaamassa seikkailuelokuvassa Kuningas Salomonin kaivokset (King Solomon's Mines, 1985, USA). Richard Chamberlain näyttelee opas Allan Quatermainia, joka auttaa kaunista Jesse Hustonia (Sharon Stone) löytämään pahojen miesten kaappaaman isänsä. Kuten arvata saattaa, matkan varrella käy ilmi, että Salomonin kaivokset ovat muutakin kuin legenda.

Kuningas Salomonin kaivokset on kasaria hölmöimmillään. Koko elokuva on päätöntä ja kliseistä kohellusta. Elokuva on huono, mutta rehellisesti ja anteeksipyytelemättä. Siksi sen katsominen on varsin viihdyttävää.2 / 5

Foreigner (The Foreigner, 2003, USA/Puola) sen sijaan on kaikin puolin tuskallinen kokemus. Steven Seagal näyttelee freelance-asiamies Jonathan Coldia, joka saa tehtäväkseen kuljettaa paketin Pariisista Saksaan.

Foreigner sortuu ennen kaikkea yliyrittämiseen. Jos tiimillä ei kerta kaikkiaan ole riittävästi ammattitaitoa, kannattaa tehdä yksinkertainen ja suoraviivainen toimintapätkä. Foreignerin juonesta on yritetty tehdä monimutkaista ja omaperäistä, lopputuloksena se on typerä, sekava ja täynnä aukkoja. Kuvaajan, ohjaajan ja leikkaajan aivoituksia ei voi kuin ihmetellä. Foreigner on käsittämätön sekasotku väärin sijoitettuja hidastuksia, nopeutuksia, väläytyksiä ja kameranpyöräytyksiä, esimerkkinä tästä vaikkapa liukuporraskohtaus, jossa Seagal nakkaa miehen kaiteen yli. Jopa yleensä hienot Seagalin mättökohtaukset onnistutaan pilaamaan. Musiikki on geneeristä roskaa. Näyttelijöiden taso vaihtelee epäkelvosta surkeaan. Hahmot ovat yhtä idioottimaisia. Kaikesta tästä huolimatta en anna elokuvalle minimiarvosanaa. Miksi? Siksi, että elokuvan pääosaa näyttelee itse Steven Seagal, jolla on tuima katse ja vieläpä varsin tyylikäs takatukka.1,5 / 5

Sunnuntai 8.7.:
---
Laatuelokuvien viikon päätti Vampire Bats - lentävät tappajat (Vampire Bats, 2005, USA). Ihmisiä ja eläimiä tappavat mutanttilepakot piinaavat pientä yliopistokaupunkia. Tappajahaimaisesti ongelmaa ei oteta aluksi vakavasti, mutta uhriluvun kasvaessa päättäjienkin on pakko tarttua toimeen. Lepakkoja vastaan kamppailee biologian professori Maddy Rierdon (Lucy Lawless) oppilaineen.

Elokuva on tasan yhtä hyvä kuin sen nimi. Teknisesti se on kyllä parempi kuin vaikkapa edellä arvosteltu Foreigner, myönnettäköön. Siltikin, Vampire Bats on liian vaisu kauhuelokuvaksi ja liian typerä miksikään muuksi. Juoni on sitä mitä saattaa odottaakin, mutta varsinkin "yllättävällä" käänteellä varustetun ratkaisukohtauksen merkityksettömyys, turhuus ja jännityksettömyys suorastaan hämmästyttävät.1,5 / 5

Viikko 28 - alkuun

Tiistai 10.7.:
---
Richard Marquandin ohjaama melko tunnettu science fantasy -leffa Star Wars: Episodi VI - Jedin paluu (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi, 1983, USA) lukeutuu myös lempielokuviini, ollen ehkäpä jopa henkilökohtainen ykkössuosikkini. Ewokeista ja Jabban palatsin musikanteista huolimatta.

Jedin paluustakin olen jo sanottavani sanonut, mutta pakko sitä on taas ihastella: elokuvan loppupuoli on kyllä uskomaton. Arvosana pysyy entisellään.5 / 5

Kaappaus merellä (Under Siege, 1992, USA) on ehkäpä Steven Seagalin tunnetuin elokuva. Kun arvostelin sen ensimmäisen kerran vuonna 2005, väitin ettei Steven Seagal osaa näytellä, mutta että hän käy eräänlaisesta köyhän miehen Schwarzeneggeristä.

Myönnän virheeni, otan sanani takaisin. Yritin leikkiä tuolloin liikaa oikeaa elokuvakriitikkoa. Siispä teen nyt todellisen kantani selväksi: Seagal on täysin Schwarzeneggerin tasolla. Ja hän on erinomainen näyttelijä, tyylilajissaan. Sen sijaan hänen elokuvansa tuppaavat jostakin syystä olemaan huonoja. Andrew Davisin Kaappaus merellä on kuitenkin ehdottomasti parhaasta päästä. Viime kerralla en maininnut tämän merkkiteoksen yhteydessä The Next Generationin Colm Meaneyä enkä 24:n Aaron Piercenä tuttua ja TNG:ssäkin muutaman jakson verran esiintynyttä Glenn Morshoweria. Puolikas tähteä lisää arvosanaan.3,5 / 5

Keskiviikko 11.7.:
---
Steven Seagal näyttelee pääosaa myös Dean Semlerin ohjaamassa toimintajännärissä Patriootti (The Patriot, 1998, USA). Seagal on tohtori Wesley McClaren, pienen Holly-tytön (Camilla Belle) yksinhuoltajaisä ja lääkäri, joka pitää pientä vastaanottoa Ennisin pikkukaupungissa Montanassa. Hän on sattumalta myös maan paras immunologi. Seagalia vastaan asetetaan tällä kertaa armeijakunta patrioottiterroristeja sekä näiden vapauttama tappava virus, johon ei tunneta toimivaa lääkettä.

Western-henkinen musiikkiraita on yksi elokuvan vahvuuksista. Toinen on tietysti Seagal ja hänen taistelutaitonsa. Omituista kyllä, Patriootissa Seagalilla on yllättävän paljon näyttelemistä vaativia, ei-toiminnallisia kohtauksia. Tästäkin huolimatta Patriootti on takuuvarmaa viihdettä.2 / 5

Keskiviikon SubLeffa oli komediallinen seikkailu Niilin jalokivi (The Jewel of the Nile, 1985, USA). Riitelevä pariskunta (Michael Douglas ja Kathleen Turner) päätyy Afrikkaan Niilin jalokiven perässä. Mukana seuraa myös lyhyenläntä ja pahasuinen konna Ralph (Danny DeVito), mutta todellinen ilkiö lienee kuitenkin Omar Khalifa (Spiros Focás), joka pyrkii Afrikan valtiaaksi.

Niilin jalokivi oli pettymys. Siinä on hyvät puolensakin, mutta kokonaisuus ei valloita nimekkäistä näyttelijöistä huolimatta. Elokuva on vaisu, laimea ja turruttava. Asiaa ei auta täysin ponneton soundtrack, jolla ei tunnu olevan minkäänlaista sidettä ruudun tapahtumiin. Avner Eisenberg "Joena" pelastaa kuitenkin monta kohtausta, ja on Douglasilla ja Turnerillakin hetkensä.2 / 5

Torstai 12.7.:
---
Jälleen Seagalia! Vaarallisella alueella (On Deadly Ground, 1994, USA) on toimintatähden kannanotto ympäristökysymyksiin. Itse ohjaamassaan filmissä Seagal on Forrest Taft, joka kääntyy työnantajaansa, öljy-yhtiö Aegis Oilia vastaan nähdessään sen johtajan Michael Jenningsin (Michael Caine) häikäilemättömyyden. Alaskan eskimoiden avulla sankarimme käy taistoon sarjatuliasein, pistoolein ja räjähtein varustettuna.

Pääasia eli toiminta on komeampaa kuin Patriootissa tai Foreignerissa. Myönnetään silti, että moraalisesti arveluttavan, ekoterrorismia tarkoitus pyhittää keinot -hengessä ihailevan elokuvan absurdius hämmentää. Inuitimytologiaa sekoitetaan sujuvasti mukaan, mutta kun aseet alkavat laulaa ja öljynjalostamo räjähdellä, se pyyhkiytyy mielistä. Näyttelijöiden etnisen taustan suhteen ei olla turhantarkkoja, eskimopäällikön tyttäreksi käy aivan hyvin kiinalainen Joan Chen. Kun luontoäidin viholliset on kukistettu ja pahat laitokset räjäytetty pirstaleiksi, elokuva huipentuu Seagalin neljäminuuttiseen, vakavasävyiseen luentoon siitä, miten pahat öljy-yhtiöt hallitsevat maailmaa ja luonto kärsii. Esitys on tietysti höystetty kuvilla ympäristötuhoista ja öljyisistä vesilinnuista. Tämä on taas niitä elokuvia, joille voisi antaa arvosanaksi mitä vain yhdestä viiteen tähteen.2,5 / 5

Perjantai 13.7.:
---
Viisi Seagal-elokuvaa viikon sisään riittää jo kenelle tahansa, siksipä aionkin pitää nyt pienen Seagal-tauon. Sitä ennen arvioitavana on kuitenkin vielä Katujen laki (Out for Justice, 1991, USA), joka päästää Seagalin hieman Alaskaa tai Montanaa urbaanimpaan ympäristöön. Seagal on Gino Felino, katujen kasvatti ja kovaotteinen kyttä. Paikallisen italomafian kontrollista karannut mielipuoli Richie Madano (William Forsythe) surmaa työparin, jolloin Seagal lähtee hankkimaan oikeutta omakätisesti.

Katujen laki on kova. Niin on Seagalkin. Väliin on laitettu muutama näyttelemistä vaativa kohtaus, mutta Katujen lain viihdearvo koostuu vain ja ainoastaan Seagal-toiminnasta ja Seagal-asenteesta. Ja toiminta on tällä kertaa kovaa. Elokuva ei ole niin hyvä kuin Kaappaus merellä, mutta action on lähes samaa tasoa.3 / 5

Kuningas Salomonin kaivoksien jatko-osassa Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki (Allan Quatermain and the Lost City of Gold, 1987, USA) tuttu tähtipari jatkaa rooleissaan. Richard Chamberlain on Allan Quatermain ja Sharon Stone Jesse Huston. Kolmanneksi pyöräksi seikkailuun saadaan luotettava kirveenheiluttaja Umslopogaas, jota esittää Darth Vaderin äänenä tunnettu James Earl Jones. Yhdessä keinottelija Swarman (Robert Donner) kanssa trio lähtee etsimään Allanin kadonnutta veljeä ja tarunhohtoista valkoisten hallitsemaa kultaista kaupunkia keskellä mustinta Afrikkaa.

Jälleen kerran jatko-osa häviää alkuperäiselle. Ensimmäinenkin oli toki jo luokaton elokuva, mutta ainakin se oli viihdyttävä. Vauhtia ja kohellusta tuntuu olevan hieman vähemmän ja huumori on kuluneempaa, mutta muuten mitään olennaista ei ole muutettu. James Earl Jonesista huolimatta Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki on huono ja tylsä seikkailuelokuva.1,5 / 5

Viikko 29 - alkuun

Maanantai 16.7.:
---
Alexander Dumas vanhemman romaaniin perustuva historiallinen seikkailuelokuva Rautanaamio (The Man in the Iron Mask, 1998, Iso-Britannia/USA) ei kaadu ainakaan niminäyttelijöiden puutteeseen. Kolmea muskettisoturia esittävät Jeremy Irons, John Malkovich ja Gérard Depardieu. Leonardo Di Caprio on kaksoisroolissa Ranskan kuninkaana ja tämän kaksoisolentona. D'Artagnania tulkitsee Gabriel Byrne. Elokuvan alussa vilahtaa sivuroolissa myös tohtori House eli Hugh Laurie. Kuninkaan äitiä näyttelee Anne Parillaud, Judith Godrèche taas on Athosin pojan Raoulin (Peter Sarsgaard) morsian, johon kuningas ihastuu.

Ongelmana on yleinen keskinkertaisuus. Kukaan näyttelijöistä ei yllä huippusuoritukseen, mutta kaikki hoitavat roolinsa ammattitaidolla. Musiikki ei jää mieleen, dialogi on vain paikoin hyvää ja elokuvan muusta tyylistä poikkeava, irrallisen oloinen huumoripuoli jää Depardieun harteille. Di Caprion Ludwig XIV vaikuttaa lähinnä yliröyhkeältä jokamieheltä eikä Ranskan suuruudenhulluimmalta kuninkaalta, toisessa roolissaan hän onnistuu paremmin. Miekankalisuttelu on tietysti kivaa, mutta sekään ei ole erityisen taidokkaasti kuvattua.2,5 / 5

Keskiviikko 18.7.:
---
Ivan Reitmanin komediassa Dave (Dave, 1993, USA) Kevin Klinen esittämä presidentin kaksoisolento Dave Kovic, tavallinen amerikkalainen, päätyy Valkoiseen taloon johtamaan maailman ainoaa supervaltaa oikean presidentin joutuessa työkyvyttömäksi. Presidentin kiero kansliapäällikkö (Frank Langella) ei kuitenkaan katso hyvällä, kun näyttelijä ryhtyy oikeasti toteuttamaan omia linjauksiaan. Ensimmäinen nainen (Sigourney Weaver) taas on "miehensä" tyylinmuutoksesta mielissään.

Dave on perushauska ja sympaattinen hyvän mielen viihdekomedia. Jos minun pitäisi suositella kahdesta peräkkäisestä katsomastani kaksoisolentojen paikanvaihtoon perustuvasta elokuvasta toista, valitsisin Daven. Ja olisihan se ihan kivaa, jos USA:n presidentti olisi oikeasti yhtä kiltti ja ihmisläheinen mies kuin Kevin Klinen hahmo - olkoonkin että hänen toimensa vaikuttavat naiiveilta. Komediassa esiintyy suuri määrä julkkiksia omina itseinään. Esimerkiksi Jay Leno, Larry King, Arnold Schwarzenegger ja muutama oikea senaattori vilahtavat ruudulla.3 / 5

Perjantai 20.7.:
---
Resident Evil (Resident Evil, 2002, Iso-Britannia/Saksa/Ranska/USA) muistettaneen lähinnä siksi, että se perustuu peliklassikkoon. Milla Jovovichin esittämä, epäkäytännöllisesti pukeutunut sankaritar herää muistinsa menettäneenä. Hän päätyy erikoisjoukkion mukana sisälle salaiseen tukikohtaan, jossa epämääräinen Umbrella-suuryhtiö on tehnyt kyseenalaisia kokeita. Tukikohdan kaikki työntekijät ovat kuolleet, mutta vapaaksi päässyt virus tekee ongelmasta tätäkin pahemman.

Resident Evil on vaisua ja tylsää zombie-kauhua. Pelottelu ei ole älykkään psykologista, vaan parhaimmillaankin sitä, että viereen pomppaa elävä kuollut. Ja tätä toistetaan. Kliseisen juonen, epäuskottavat hahmot, huonot näyttelijät ja geneerisen visuaalisen ilmeen voisi antaa anteeksi, jos kauhu olisi kauhistuttavaa, mutta tällaisenaan Resident Evil on turha ja huono elokuva.1,5 / 5

Lauantai 21.7.:
---
Robin Williams loistaa pääosassa draamakomediassa Hyvää huomenta, Vietnam (Good Morning, Vietnam, 1987, USA). Barry Levinsonin (Sademies, Vieras tulevaisuudesta) ohjauksen päähenkilö on räväkkä ja estoton radio-DJ Adrian Cronauer, joka lähetetään Vietnamiin. Rivimiehet rakastavat Cronauerin hauskoja esityksiä, mutta esimiehilleen rajoja rikkova lentosotamies aiheuttaa harmaita hiuksia. Lisäongelmia aiheuttaa Cronauerin ihastuminen paikalliseen naiseen (Chintara Sukapatana).

Robin Williams on uskomaton. Vaikka en itse välttämättä juurikaan innostuisi fiktiivisen Cronauerin kaltaisesta radiojuontajasta, Williamsin energisyys on henkeäsalpaavaa. Hyvää huomenta, Vietnam tarjosi ehdottomasti yhden parhaista tänä vuonna näkemistäni näyttelijäsuorituksista. On elokuvassa muutakin hyvää, esimerkiksi What a Wonderful World -kohtaus on selkeä klassikko. Oikea Cronauer, joka oli mukana kirjoittamassa elokuvaa, ei ollut alkuunkaan niin rääväsuinen ja kuriton kuin elokuvan hahmo. Hän ei myöskään joutunut vastaavanlaisiin ongelmiin esimiestensä kanssa.4 / 5

Sunnuntai 22.7.:
---
M. Night Shyamalanin The Village - Kylä (The Village, 2004, USA) on mysteerielokuva, ei varsinaisesti kauhuelokuva. Se kertoo maailmasta eristäytyneestä kylästä, jota ympäröivää metsää kansoittavat mystiset hirviöt. Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard on pääosassa sokeana nuorena Ivy Walkerina. Tämän rakastettua, hiljaista ja metsän läpi kulkemista suunnittelevaa Lucius Huntia esittää Joaquin Phoenix. Muita keskeisiä ystäviä ja kylänmiehiä esittävät Adrien Brody, Brendan Gleeson, Sigourney Weaver ja William Hurt.

Ohjaaja lataa hyvin tunnelmaa ja värien käyttö on tehokasta, joskin symboliikaltaan yksinkertaista. Elokuvan kompastuskivi on se, että puolenvälin jälkeen tunnelma lässähtää. Shyamalan paljastaa liikaa ja liian aikaisin. Mysteerielokuvasta tulee liian itsestäänselvä. Lisäksi dialogi on karseaa, vaikka ottaisi huomioon sen, että hahmot asuvat vanhanaikaisessa yhteisössä vailla kontaktia nykymaailmaan.2,5 / 5

Viikko 30 - alkuun

Maanantai 23.7.:
---
Yle Teema näytti maanantaina japanilaisen helmen nimeltä Godzilla ja Mothra (Gojira tai Mosura, 1992, Japani). Päätin katsoa sen havaittuani, että katsomistani elokuvista noin 90 prosenttia on ainakin osin amerikkalaisia. Samalla tein periaatepäätöksen katsoa tästä lähtien enemmän eurooppalaisia ja aasialaisia elokuvia. Godzilla ja Mothra olikin kauniisti sanottuna mielenkiintoinen kokemus. Elokuvassa planeettamme kokee kovia: sitä rasittavat ihmisen toiminnan lisäksi taivaalta putoavat kivenmurikat, tulivuorenpurkaukset ja kaikkiaan kolme hirviötä. Juju on siinä, että yksi hirviöistä, jättiläiskoi Mothra, on hyvä.

Godzilla ja Mothra on tätä genreä ja Japania tuntemattomalle hämmentävä elokuva. Se alkaa koomisen ylinäyteltynä Indiana Jones -tyylisenä seikkailuna viidakossa, mutta jo hetken kuluttua se muuttuu loputtomaksi räjähdyksillä höystetyksi nukketoiminnaksi. Tätä maustetaan väliin leikatuilla ihmishahmoilla, jotka hokevat hirviöiden nimiä tai suoltavat environmentalistipropagandaa. Kaiken kruunaavat keijukaisten lauluesitykset. Loppua kohden katsominen muuttuu tuskalliseksi, sillä hirviöiden tappelut ja kerrostalojen sortuminen eivät kiinnosta loputtomiin.1,5 / 5

Tiistai 24.7.:
---
Stanley Kubrickin kylmän sodan aikaista mustaa komediaa Tri Outolempi, eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1964, Iso-Britannia) on siunattu mahdollisesti elokuvahistorian parhaalla nimellä. Kuten viikolla 14 katsomassani Fail Safessa, jonka alkuperäinen versio tehtiin samana vuonna kuin Outolempi, elokuvan aiheena on ydinsodan syttyminen. Fail Safessa kriisi johtui tietokonevirheestä, Outolemmessä asialla on kommunistien salajuoniin kyllästynyt hullu kenraali Jack D. Ripper (Sterling Hayden). Tri Outolempi lisää hilpeästi yhtälöön vielä Neuvostoliiton kehittämän tuomiopäivän aseen. Kolmoisroolissa nimihahmo tohtori Outolempenä, Yhdysvaltain presidenttinä ja brittiupseeri Lionel Mandrakena on Peter Sellers. George C. Scott esittää kenraali Buck Turgidsonia.

Outolempi on paras koskaan näkemäni komedia. Sellers loistaa varsinkin brittiroolissaan ja Outolempenä, Scott häikäisee Turgidsonina ja Sterling Haydenin puheet ruumiin nesteistä ja kommunistijuonista ovat hykerryttäviä. Kohtausten joukossa on monia kuolemattomia klassikoita, esimerkkinä vaikkapa kohtaus, jossa Mandrake yrittää soittaa koodeista presidentille ("You're gonna have to answer to the Coca-Cola company!"). Presidentin ja Neuvostoliiton päämiehen puhelut ovat myös osuvia ja huvittavia, kuten oikeastaan koko viimeinen vartti. Lisäksi Outolemmessä ammuskellaan konekiväärillä lonkalta, mikä nostaa aina arvosanaa. Pommikonekohtausten taustamusiikki on myös valittu enemmän kuin onnistuneesti (koneen miehistöstä voi muuten bongata nuoren James Earl Jonesin). Maailmanlopusta ei voisi tehdä riemastuttavampaa elokuvaa. Arvosanaa mietin pitkään ja päädyin täysiin pisteisiin neljän ja puolen sijaan.5 / 5

Keskiviikko 25.7.:
---
Peter Weirin (mm. Witness, Master and Commander) tosi-TV -satiiri The Truman Show (The Truman Show, 1998, USA) on hieman vakavampi kuin Jim Carreyn tähdittämät elokuvat yleensä. Truman Burbank (Carrey) on TV-tähti, joka elää tietämättään kameran valvovan silmän alla 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Show'ssa ja Trumanin elämässä ei ole muuta aitoa kuin Truman itse.

Carrey todistaa, että osaa naamanvääntelyn lisäksi näytelläkin. Show'n häikäilemätöntä luojaa Christofia esittävä Ed Harris on toinen onnistuja. Elokuvan kerronta on tyylikästä tasapainoilua elokuvan ja "tosi-TV:n" välillä. Kuvaus on myös toteutettu mainiosti ja loppu on erikoiskehujen arvoinen. The Truman Show on hyvä elokuva.4 / 5

Perjantai 27.7.:
---
Zombie-leffa Resident Evilin jatko-osa Resident Evil: Apocalypse (Resident Evil: Apocalypse, 2004, Saksa/Ranska/Iso-Britannia/Kanada) jatkaa siitä mihin viime kerralla jäätiin. Alice (Milla Jovovich) yrittää paeta T-virus -epidemian kouriin joutuneesta Raccoon Citystä. Pahalla Umbrella-yhtiöllä on kuitenkin vielä hihassaan ässä, tappavan tehokas Nemesis-mutanttisotilas. Matkalla Alicen mukaan tarttuu muutakin porukkaa, esimerkiksi S.T.A.R.S.-jäsen Jill (Sienna Guillory), Mike Eppsin esittämä L.J. sekä uutisreportteri Terri (Sandrine Holt).

Resident Evil: Apocalypse on melko hyvä jatko-osa. Se on vain niukasti huonompi kuin alkuperäinen. Valitettavasti alkuperäinen Resident Evil oli surkea tekele. Siispä Apocalypsekin on huono elokuva. Juoni on tylsä, kerronta unettavaa, toiminta tyylitöntä, efektit muovisia. Zombiet ovat sentään zombiemaisia.1,5 / 5

Lauantai 28.7.:
---
Päätin katsoa Joel Silvermanin teinikomedian Surf School (Surf School, 2006, USA) siksi, että se piti hallusaan IMDb Bottom 100 -listan kärkisijaa. Halusin tutkia, onko kyseessä oikeasti maailman huonoin elokuva. Surf Schoolissa ryhmä kalifornialaisen high schoolin epäsuosittuja teinejä matkustaa Costa Ricaan ja ryhtyy opettelemaan surffausta tarkoituksenaan nöyryyttää ilkeitä suosittuja surffaripoikia.

Tarina on malliesimerkki geneerisestä roskasta, näyttelijät surkeita, hahmot laimeita stereotyyppejä, dialogi yllätyksetöntä ja musiikkiraita ärsyttävä - varsinkin alun tunnuskappale on suoranaista kidutusta. Kokonaisuus on vaivaannuttava. Huono elokuva? Kyllä. Maailman huonoin elokuva? Ei, mielestäni ainakin Tappajahai 3 ja Kazaam ovat huonompia. Sitä paitsi, tätä kirjoitettaessa Surf School on tippunut Bottom 100 -listallakin jo kolmanneksi.1 / 5

Sunnuntai 29.7.:
---
Terrence Hillin ja Bud Spencerin action-komedia Siitä vaan pojat! (Più forte, ragazzi!, 1972, Italia) sijoittuu western-maisemien sijaan Amazonin alueelle Etelä-Amerikkaan. Salud (Hill) ja Plata (Spencer) ovat karskeja ja rämäpäisiä rahtilentäjiä, jotka tappelevat pahojen tyyppien kanssa nyrkein ja kinailevat keskenäänkin. Kaksikon apua kaipaavat pahan pohatan (René Kolldehoff) sortamat työläiset.

Siitä vaan pojat! on melko tasapaksu kokemus. Elokuva on alusta loppuun yhtä jonkinasteista kohellusta, huippukohtia ei ole. Jotenkin en vain jaksanut innostua elokuvasta, mutta B-luokan mätkinnän sekaan sijoitetuista äänitehosteista täytyy antaa plussaa.2 / 5

Viikko 31 - alkuun

Maanantai 30.7.:
---
Yle Teeman seuraava Godzilla-elokuva oli muutaman vuoden viime viikolla näytettyä vanhempi Godzilla kohtaa Biollanten (Gojira tai Biorante, 1989, Japani). Tässä hirviöelokuvassa Godzilla-liskon päävastus on... ruusupuska.

Tästäkin huolimatta Godzilla kohtaa Biollanten on huomattavasti parempi elokuva kuin Godzilla ja Mothra. Ihmishahmoilla on suurempi rooli, vaikka leffan tähtiä ovat edelleen toki myös nuket ja erikoistehosteet. Näyttelytyö on hillitympää ja rytmitys onnistuneempi. Laulavat keijut loistavat myös poissaolollaan, elokuvan hämärämmästä osuudesta vastaavat tällä kertaa psyykikkotyttö ja Biollantessa oleva tiedemiehen kuolleen tyttären sielu.2,5 / 5

Perjantai 3.8.:
---
Michael Steinbergin Wicked - perhesalaisuuksia (Wicked, 1998, USA) on satiirinen jännäri näennäisen onnellisesta Christiansonin perheestä, jonka lähiöidylli särkyy viimeistään, kun äiti Karen (Chelsea Field) löytyy verisesti murhattuna kotoaan. Niin Karenilla kuin tämän miehellä Benillä (Bill Moses) on omia salaisuuksiaan, ja Elektra-kompleksinen tytär Ellie (Julia Stiles) ei ole lainkaan tyytyväinen, kun isän uusi nainen Lena (Louise Myrback) tulee kuvioihin. Nuorempi tytär Ingerkään (Vanessa Zima) ei ole niin herttaisen viaton lapsi kuin voisi kuvitella. Kaiken kukkuraksi naapurissa asuu vaarallisen oloinen renttu Lawson (Starship Troopersista tuttu Patrick Muldoon).

Wicked ei ole hilpeä elokuva. Jos sitä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, valitsisin sanan häiriintynyt. Kerronta on hienovaraisen pahaenteistä ja synkkäsävyistä. Steinberg käyttää (mutta ei onneksi ylikäytä) tehokkaita, vinksahtaneita kuvakulmia ja käsivarakuvausta. Wicked on varsin omalaatuinen katsomieni elokuvien joukossa, lähin mieleeni tuleva vertailukohta on Brian De Palman psykojännäri Kahdet kasvot (arvosteltu viikolla 36/2006). Yhteistä elokuville on myös se, että pidin molempia varsin rasittavina, joskin objektiivisesti katsottuna Wicked on noin keskitason elokuva. Näyttelijäbongauksena mainittakoon Twin Peaksin Jean Renault eli Michael Parks äiti-Karenin murhaa tutkivana poliisina.2,5 / 5

Lauantai 4.8.:
---
Disneyn klassinen tietokoneseikkailu Tron (Tron, 1982, USA/Taiwan) yhdistelee tietokoneanimaatiota ja ihmisnäyttelijöitä. Ohjelmoija Kevin Flynn (Jeff Bridges) päätyy tietokoneen sisuksiin taistelemaan Master Control -ohjelmaa ja sen kätyreitä vastaan. Virtuaalimaailmassa vastaan kävelee ohjelmoijatovereiden digitaalisia alter egoja. Loraa ja tämän vastinetta Yoria näyttelee Cindy Morgan, Alan/Tronia Bruce Boxleitner.

Tron on tyypillinen seikkailuelokuva, jossa matkataan vieraaseen ja kiehtovaan maailmaan. Sen keinotekoinen maailma näyttää vuosikymmenienkin jälkeen tyylikkäältä, sillä se ei ollut alunperinkään "realistinen", vaan täysin omanlaisensa. Oudohkossa mutta sympaattisessa tarinassa on aukkonsa.3,5 / 5

M. Night Shyamalanin suurimmaksi meriitiksi luettaneen Bruce Willisin ja Haley Joel Osmentin tähdittämä psykotrilleri Kuudes aisti (The Sixth Sense, 1999, USA). Willisin esittämä ansioitunut lapsipsykologi Malcolm Crowe yrittää auttaa pientä Cole Searia (Osment), jonka mielenterveyttä rasittavat kaameat näyt.

Bruce Willis on roolissaan yhtä vakuuttava kuin John McClanena. Myös Osmentin suoritus on yllättävän hyvä. Kuudes aisti on hyvin ohjattu ja kirjoitettu elokuva. Päinvastoin kuin Shyamalanin uudempi elokuva The Village, Kuudes aisti ei lässähdä hyvän alun jälkeen vaan jopa paranee aina yllättävään loppuhuipentumaansa asti. Mutta mikä ihme siinä on, että pahuuden tai näkyjen kiusaamat pikkulapset piirtävät aina opettajiensa kauhistukseksi pahoja kuvia? Arvosanan suhteen olin kahden vaiheilla, neljä tähteä ei ollut kaukana.3,5 / 5

Sunnuntai 5.8.:
---
Kovin nokkelasti suomennettu Musta hevonen (Head of State, 2003, USA) on kuin afroamerikkalaisten versio parin viikon takaisesta Davesta. Valkoisen talon ovet eivät tosin tällä kertaa aukea tavikselle suoraan, vaan demokraattikandidaatin kuoleman seurauksena musta jokamieskunnallispoliitikko Mays Gilliam (Chris Rock) pääsee presidenttiehdokkaaksi. Yhteistä elokuville on se, että taustavaikuttajat eivät pysty pitämään valitsemaansa omapäistä mutta kivaa miestä kurissa. Gilliamin kampanjasta tuleekin varsin värikäs. Velipoikaa näyttelee Bernie Mac, ihastus Lisaa taas Tamala Jones. James Rebhorn on omaa etuaan ajava eturivin demokraattipoliitikko.

Elokuvan paras vitsi tulee heti kärkeen alkutekstien muodossa. Siitä meno jatkuu enemmän tai vähemmän letkeänä. Välillä on hyviä hetkiä, välillä jokin tökkii. Gilliamin "hyvät" vaalipuheet ovat rasittavan populistisia ja yksiulotteisen vastaehdokkaan "God bless America and no place else" -huutelu menettää pian makunsa. Bernie Macin hahmo ei ole kovin onnistunut, sivuosista kannattaa huomata 24:n Mike Novickina tuttu Jude Ciccolella turvamies Earlina. Kokonaisuutena Musta hevonen on katsomiskelpoinen kertakäyttökomedia. Tämän elokuvan yhteydessä sopiikin ilmoittaa, että tällä hetkellä tämä sivusto (siis minä) kannattaa USA:n presidenttitaistossa Barack Obamaa.2,5 / 5

Viikko 32 - alkuun

Maanantai 6.8.:
---
Lisää Godzillaa on tarjolla Takao Okawaran hirviörymistelyssä Godzilla kohtaa Destroyahin (Gojira tai Desutoroia, 1995, Japani). Yksi Godzilla on räjähtämäisillään ja toinen kadoksissa. Japanilaisten yrittäessä jäähdytellä tilannetta muinaiset pieneliöt kehittyvät hirviö(i)ksi, tai jotain sinne päin. Elokuvan nimen kirjoitusasusta en muuten ota vastuuta - elokuvan toinen hirviö tunnetaan myös nimillä Destoroyah ja Destroyer enkä yrityksistä huolimatta saanut selville absoluuttista totuutta nimestä.

Destroayhissa on yksi hyväkin idea. Pikkuhirviöiden ja erikoisjoukkojen matsi sisätiloissa on tietokonepelimäisellä tavalla tyylikäs. Muuten elokuva on väsynyttä toistoa, kaikki on nähty ennenkin. Lopun kohtausten pitäisi kai olla koskettavia. Enpä liikuttunut. Älyllisesti epärehellinen, vakavana lausuttu ydinvoimakommentti lopussa ei ainakaan lisää pisteitä.1,5 / 5

Keskiviikko 8.8.:
---
Samuel L. Jackson näyttelee pääosaa Kasi Lemmonsin ohjaamassa, romaaniin pohjaavassa rikosmysteerissä The Caveman's Valentine - luolamies (The Caveman's Valentine, 2001, USA). Romulus Ledbetter (Jackson), Juilliardissa opiskellut pianisti, elää tätä nykyä puiston luolassa ja toimii virallisena kylähulluna jossakin päin New Yorkia. Kun luolan edustalta löytyy kuollut nuorukainen, Ledbetter päättää saada syylliseksi epäilemänsä valokuvaajan (Colm Feore, mm. Chicago ja Paycheck) vastaamaan teostaan. Kuten arvata saattaa, Z-säteistä ja maailmaa tornistaan hallitsevasta Stuyvesantista vouhottavaa pummia ei ota tosissaan oma tytärkään (Aunjanue Ellis).

Äkkiseltään olisin voinut kuvitella, että Hollywoodista löytyisi tuimasta asenteestaan tuttua SLJ:tä paremmin luolamiehen rooliin istuva näyttelijä. Ei Jackson kuitenkaan huono ole, päinvastoin. Ledbetterissä on oikeaa harhaisen rajatapauksen makua, mutta paikoin myös pilkettä silmäkulmassa. Ilman Jacksonia elokuva olisi varmasti täysin erilainen, todennäköisesti huonompi. Colm Feore on myös vakuuttava kivikasvoisena taiteilijasieluna. Perhosserafisekoilut Ledbetterin pään sisällä ovat taas lähinnä nolon näköisiä.3 / 5

Torstai 9.8.:
---
Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000, USA) ei ole piristävä elokuva. Se on koruton ja rankka kuvaus neljästä ihmisestä, joiden elämän huumeaddiktio pilaa. Keskushenkilö on nuori Harry Goldfarb (Jared Leto). Kaverinsa Tyronen (Marlon Wayans) kanssa huumebisneksiin sekaantuva ja itse käyttäjäksi ryhtyvä Harry vetää huumekierteeseen mukanaan myös tyttöystävä Marionin (Jennifer Connelly). Äiti Saralle (Ellen Burstyn) ongelmia aiheuttavat yksinäisyys, huono TV-viihde ja laihdutuspillerit.

Elokuva on synkeä ja visuaaliselta tyyliltään erikoinen. Näyttelijät antavat 100-prosenttisen panoksensa. Leikkaukset ovat nopeita ja tunnelma muuttuu pian sekavan painajaismaiseksi. Erikoiskikkoja käytetään säästelemättä, jaettu kuvaruutu ja nopeat lähikuvat laajenevista pupilleista korostavat entisestään elokuvan tyylillistä omaleimaisuutta. Tunnelmaa vahvistaa mainio soundtrack.4 / 5

Perjantai 10.8.:
---
Teinielokuvaparodia Not Another Teen Movie (Not Another Teen Movie, 2001, USA) on sitten toista ääripäätä. Kliseitä kliseisesti pilkkaava komedia sijoittuu tyypilliseen high school -miljööseen, joka on täynnä kauniita ihmisiä ja genren perusstereotyyppejä.

Huumorin taso on sitä mitä voi odottaa. Aivot nollille -viihdettä, paikoin siedettävää sellaista. Elokuvan viime hetkillä pari lupaavaa vitsiä pilattiin tylsillä lopetuksilla. Kiintiömustien rooleille irvaileva huumori on puolitoistatuntisen parhaita oivalluksia, eikä sitäkään nyt kannata hirveästi hehkuttaa.2 / 5

Nelosen illan toisessa elokuvassa Top Secret - huippusalaista (Top Secret!, 1984, Iso-Britannia) parodioitiin vakoojaleffoja. Val Kilmer esittää rautaesiripun taakse matkaava rock-muusikko Nick Riversiä, joka päätyy kamppailemaan kommunisteja ja/tai natseja vastaan.

Jim Abrahamsin ja Zuckerin veljesten kasarikomedia on melko nokkela. Vaikka tykityksen sekaan mahtuu huonompaakin huumoria, elokuvan keskitaso on genren keskitasoa ylempänä. Peter Cushingilla on elokuvassa pieni rooli.3 / 5

Lauantai 11.8.:
---
Norman Jewisonin ohjaama Donald Marguliesin näytelmän elokuvaversio Viimeinen illallinen (Dinner with Friends, 2001, USA) on komediallisuudella höystetty draama, joka etenee ystävysten ja puolisoiden keskusteluina. Keski-ikäistyneen avioparin Gaben (Dennis Quaid) ja Karenin (Andie MacDowell) urautunutta elämänmenoa järkyttää parhaan ystäväpariskunnan (Greg Kinnear, Toni Collette) ero. Muita hahmoja elokuvassa ei juuri ole.

Vuoropuhelu on kiinnostavaa arkisen uskottavuutensa vuoksi. Dennis Quaid (tuttu mm. mestariteoksista Switchback, The Day After Tomorrow ja Jaws 3-D) ei istu rooliinsa perheenisänä. Jokamiehenä hän vaikuttaa lähinnä pelottavalta, varsinkin hymyillessään. Muuten näytelmämäisesti soljuva elokuva on ammattitaidolla tehty draama.3 / 5

Sunnuntai 12.8.:
---
Päämies-ohjaaja Joel Schumacherin agenttijännäri Bad Company (Bad Company, 2002, USA/Tšekin tasavalta) on roolimiehitykseltään kiinnostava. Pääkaksikkona toimivat Chris Rock ja Anthony Hopkins, jotka esittävät CIA:n agentteja - Rockin hahmo Jake Hayes tosin värvätään vain tuuramaan kuollutta kaksoisveljeään. Vastassa olevana rikollispomona on loistava ruotsalaisnäyttelijä Peter Stormare, jonka hahmo taitaa tällä kertaa olla venäläinen tai muuten vain itäeurooppalainen.

Hayes tuntuu kuuluvan täysin eri elokuvaan kuin muut hahmot. Muuten vakavaan trilleriin on laitettu pääosaan koomikko, joka näyttelee koomista hahmoa - Rock ja Hopkins tuovat mieleeni Will Smithin ja Gene Hackmanin elokuvassa Valtion vihollinen. Bad Companyn pahin vika on kuitenkin se, että Stormaren ruutuaika jää lupaavasta alkukohtauksesta huolimatta aivan liian vähiin. Toisena pahiksena yrittää julmistella karismaton Matthew Marsh.2,5 / 5

Viikko 33 - alkuun

Maanantai 13.8.:
---
Kokemusteni perusteella uskon, että elokuvan nimestä voi päätellä hyvin tarkasti elokuvan laadun. Vampires: Painajainen Thaimaassa (Vampires: The Turning, 2005, USA) vahvisti käsitystäni entuudestaan. Toimintakauhufilmissä amerikkalainen harrastelijapotkunyrkkeilijä (Colin Egglesfield) kohtaa hyviä ja pahoja vampyyrejä lomamatkallaan.

Alkutekstit ovat melko tyylikkäät. Kaikki muu on täysin tyylitöntä. Soundtrack on huonoimpia kuulemiani - vampyyreihin jostakin syystä usein yhdistetty teknobiletysjumputus on karseaa, merkittävissä kohtauksissa kuullaan myös "eeppistä" ja "vaikuttavaa" sinfoniaa. Pääosanesittäjä Egglesfield on puiseva, mutta hänen onnekseen muutkin epäonnistuvat sen verran paljon, ettei hänen tarvitse hävetä yksin. Näyttelijöiden työtä hankaloittaa entisestään se, ettei repliikeissäkään ole hurraamista. Toiminnassa tekele ei erotu massasta ainakaan positiivisesti. Hienoa että elokuva on sentään lyhyt.1 / 5

Kuten ensimmäisenkin X-Men-sarjakuviin pohjautuneen Hollywood-tuotannon, Bryan Singer ohjasi jatko-osan X-Men 2 (X2, 2003, USA). Ihmisten ja mutanttien välien kärjistyessä entisestään professori Xavierin (Patrick Stewart) X-ryhmä joutuu liittoutumaan ihmisiä vihaavan Magneton (Ian McKellen) kanssa.

Harvinaista tässä jatko-osassa on se, että se on edeltäjäänsä parempi. Hahmot, joihin ensimmäisessä osassa tutustuttiin, pääsevät vasta nyt oikeuksiinsa. Hienot näyttelijät (Stewart, McKellen, Hugh Jackman, Halle Berry jne.) yhdistettynä tyylikkääseen, hyvin rytmitettyyn supersankariseikkailuun tekevät katselusta nautinnon. Alun tehostekamera-ajo on muovisen oloinen, mutta muuta valittamista visuaalisesta tyylistä ei ole. Sin Cityn ohella parhaita näkemiäni sarjakuvaelokuvia. 4 / 5

Keskiviikko 15.8.:
---
Heath Ledger esittää kyvykästä manaajapappia (muka)salaperäisessä jännärissä Synninsyöjä (The Order, 2003, USA/Saksa). Synninsyöjä on henkilö, joka syö syntejä. Ledgerin Alex-pappi ryhtyy tutkimaan asiaa kun hänen oppi-isänsä löytyy kuolleena.

Huuhaa-juoni, typerät tehosteet, epäolennaiset demoninmanaukset ja päälle liimattu, väsynyt pahoilla pikkulapsilla pelottelu eivät tee vaikutusta. Synninsyöjä toi mieleeni Witchblade-elokuvan - sen voisi luulla perustuvan huonoon sarjakuvaan.1,5 / 5

Perjantai 17.8.:
---
Troma-firman pikkubudjetin roskaleffoihin lukeutuva Surf natsien täytyy kuolla (Surf Nazis Must Die, 1987, USA) vakuuttaa jo lappeen Rannan hengen tavoittavalla nimellään. Ränsistyneitä rantoja terrorisoiva natsisurffarijengi saa muiden jengien vihat niskoilleen. Tämä ei ole ongelma, jengisodat ovat helppoja. Mutta kun natsit tappavat Eleanor Washingtonin (Gail Neely) rakkaan Leroy-pojan (Robert Harden), mamma lähtee kostoretkelle, ja jopa kovien natsien on pötkittävä pakoon.

Camp-arvo on huipussaan. Natsien jengiin kuuluu yksi koukkukäsi ja ilmeisesti wannabe-vampyyrikin. Erästä innokasta natsia taas ei äiti päästä rötöstelemään. Surkeaa toimintaa, vielä huonompaa näyttelyä ja roskajuoni, kaikki kasarin pettämättömällä tyylitajulla toteutettuna. Leikkauksen ja rytmityksen saroilla ei onnistuta yhtään paremmin. Siirtymät kohtausten välillä ovat aivan liian pitkiä: mustan ruudun tuijottelua jaksaa muutaman sekunnin tehokeinona, mutta tehokeinon tulee olla poikkeus, ei sääntö. Soundtrackissa on tiettyä jännää ideaa, se on ajan hengen mukaista pimputusta. Silti alle 80-minuuttinen elokuva on yksi huonoimmista näkemistäni. Sain mitä odotinkin, mistä olen hyvin tyytyväinen.1 / 5

Lauantai 18.8.:
---
Maksulliset digikanavat, SubTV Leffa mukaan lukien, näkyivät viikonlopun ajan ilmaiseksi. Tilaisuutta piti tietysti käyttää hyväksi, joten katsoin ranskalaisen toimintakomedian Turpa kiinni! (Tais-toi!, 2003, Ranska). Vaikka pääosissa epäsuhtaisina rikollisina ovat eturivin ranskalaisnäyttelijät Jean Reno ja Gérard Depardieu, en oikeastaan odottanut paljoa. Depardieu on yksinkertainen mutta hyväntahtoinen rosvo Quentin, Reno vakavailmeisempi ja totisempi konna Ruby. Kaksikko pakenee vankilasta yhdessä.

Yllättäen Turpa kiinni! paljastui yhdeksi Elokuvapäiväkirja 2007:n parhaista komedioista. Depardieu on hulvaton ja muodostaa Renon kanssa oivan mismatch-parin. Sympaattisessa tarinassa on riittävästi vauhtia ja energiaa. Turpa kiinni! on mainio osoitus siitä, että Euroopassakin tehdään erinomaisia viihde-elokuvia, ei vain taide-elokuvia.4 / 5

Sunnuntai 19.8.:
---
Eddie Murphyn scifikomedia Pluto Nash (The Adventures of Pluto Nash, 2002, USA/Australia) vie vuoteen 2087. Pluto Nash (Murphy) ei suostu myymään kuussa sijaitsevaa yöklubiaan salaperäiselle Rex Craterille. Seurauksena Nash joutuu pakenemaan henkensä edestä. Craterin löytäminen osoittautuu vaikeaksi, muttei mahdottomaksi tehtäväksi.

Pluto Nash ei ole huonon maineensa veroinen. Se on keskinkertainen ja väsynyt, muttei suinkaan läpimätä komedian irvikuva. Vaikka Eddie Murphy -elokuvat ovatkin lähtökohtaisesti B-luokkaa, näyttelijäkaarti on tällä kertaa melko nimekäs: Randy Quaid (Independence Day, Days of Thunder), Rosario Dawson (Aleksanteri, Sin City, Harha-askelia New Yorkissa), Joe Pantoliano (Takaa-ajettu jatko-osineen, Daredevil), Burt Young (Rockyt, Sinisilmä-Mickey), John Cleese (Monty Pythonit, Bond-elokuvat) sekä esimerkiksi Carlitosta tutut Luis Guzmán ja James Rebhorn.2 / 5

Viikko 34 - alkuun

Maanantai 20.8.:
---
Se juuri mainitsemani Takaa-ajetun jatko-osa on nimeltään Takaa-ajajat (U.S. Marshals, 1998, USA). Harrison Fordia elokuvassa ei nähdä. Kuten nimestä voi päätellä, elokuva keskittyy enemmän Samuel Gerardin (Tommy Lee Jones) ryhmän työhön kuin takaa-ajetun itsensä (Wesley Snipes) yrityksiin todistaa syyttömyytensä. Uutena jäsenenä Gerard saa tiimiinsä nuoren erikoisagentti John Roycen (Robert Downey Jr.).

Stuart Bairdin Takaa-ajajat ei yllä edeltäjänsä tasolle. Snipes ja Downey Jr. eivät pysty kaksistaankaan täyttämään Fordin jättämää aukkoa. Teknisesti kohtuullisen, hieman liian pitkältä tuntuvan jännärin ongelmana on pakollisen dramaattisen käänteen itsestäänselvyys ja typeryys. Jatko-osa on varsinainen kokoelma niin tarinallisia kuin elokuvallisiakin kliseitä (onnettomuuteen joutuvasta vankikuljetuksesta aina veden päällä kiitävään aloituskuvaan).2,5 / 5

Perjantai 24.8.:
---
Perjantai-iltana katsoin erään toisen klassikon jatko-osan: jääkiekkokomedian Lämäri 2 - toinen erä (Slap Shot 2: Breaking the Ice, 2002, USA). Edellisen, neljännesvuosisadan vanhemman elokuvan pelureista ovat jäljellä vain legendaariset Hansonit (Steve ja Jeff Carlson sekä David Hanson). Omituisen juonen keskiössä on Stephen Baldwinin esittämä vanha NHL-stara Sean Linden, joka on päätynyt tappiokierteeseen vajonneen Chiefsin pelaaja-valmentajaksi. Kun joukkue myydään mediamoguli Richmond Claremontille (Kaappaus merellä -pahis Gary Busey), pelaajien tilipussi paisuu mukavasti, mutta tosilätkän pelaaminen jää vähiin. Kaiken huipuksi valmentajaksi palkataan nainen, Jessie Dage (Jessica Steen).

Lämäri 2:n tarina on suorastaan anteeksiantamattoman kehno kynäelmä. Kulunut nainen miesten maailmassa -skenaario ja nihkeä stereotyyppihuumori eivät huvita. Verikään ei enää lennä vanhaan malliin. Hansoneita lukuunottamatta elokuvan valopilkut ovat harvassa. Turha jatko-osa.1,5 / 5

Lauantai 25.8.:
---
Koska aioin käydä katsomassa trilogian kolmannen osan sunnuntaina elokuvateatterissa, valmistauduin katsomalla PotC-sarjan toisen osan Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest, 2006, USA). Orlando Bloom, Keira Knightley ja Johnny Depp esittävät päärooleja sekavassa ja vauhdikkaassa merirosvoseikkailussa, josta löytyy taikaesineitä, kannibaaleja, lonkerohirviöitä ja legendaarisia laivoja.

Meininki on liiankin kaoottista, koko ajan säntäillään sinne ja tänne. Visuaalinen ilme CGI-efekteineen ja epäkuolleineen ei ole yhtään rauhaisampi. Näpsäkkä dialogi piristää elokuvaa, Depp on Sparrow'na jälleen veijarimaisen hyvä ja Knightleynkaan näyttelemisessä en näe ongelmaa. Orlando Bloom on Kuolleen miehen kirstussa valitettavasti puiseva ja jäykkä - näin ei muistaakseni ollut ensimmäisessä elokuvassa. Kaiken kaikkiaan Kuolleen miehen kirstu ei ole mitenkään ylitsevuotavien kehujen arvoinen, mutta silti vauhdikas viihde-elokuva. Kannattaa huomata, että mielestäni Mustan helmen kirouskin on yliarvostettu.2,5 / 5

Roman Polanskin Frantic (Frantic, 1988, USA/Ranska) on vahvan Hitchcock-vaikutteinen trilleri. Harrison Fordin esittämän, Pariisiin saapuvan menestyneen lääkärin Richard Walkerin vaimo (Betty Buckley) katoaa hotellista kuin tuhka tuuleen. Miehen kidnappauspelkoja ei oteta aluksi todesta. Poliisista ei ole apua, mutta Richard kohtaa viehkeän Michelle-neitosen (Emmanuelle Seigner), jolla on yhteyksiä alamaailmaan.

Frantic on seikkailupelimäinen - toiminnan sijaan sankari käy eri paikoissa jututtamassa ihmisiä, jotka voivat tietää jotakin. Toisaalta juoni on lopulta suoraviivainen. Elokuva muistuttaa Hitchcockin teoksia, muttei ole aivan yhtä hyvin toteutettu. Frantic tuntuu ikäänsä vanhemmalta teokselta.2,5 / 5

Sunnuntai 26.8.:
---
PotC-trilogian päätösosan Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla (Pirates of the Caribbean: At World's End, 2007, USA) kävin siis katsomassa valkokankaalta. Tarina saa eeppiset mittasuhteet, kun merirosvot käyvät viimeiseen taistoon elämäntapansa puolesta, jota lordi Cutler Beckett (Tom Hollander) sekä Davy Jones (Bill Nighy) aluksineen uhkaavat.

Kuten Matrix-trilogiassa, toinen ja kolmas osa ovat hyvin samankaltaisia ja nivoutuvat tiiviisti yhteen. Elokuva luottaa jo tuttuihin hahmoihin: Jack Sparrow'n, Will Turnerin ja Elizabeth Swannin lisäksi ruutuaikaa saavat mm. kapteeni Barbossa (Geoffrey Rush), Bill Turner (Stellan Skarsgård) sekä Norrington (Jack Davenport). Hieman sekavan, efekteiltään ylilyövän mutta lievästä synkistelystään huolimatta kepeän katsottavan viihdeseikkailun laatu on samalla tasolla kuin sarjan muidenkin osien. Lopun olisi voinut tehdä paremminkin, mutta Sparrow'n vihoviimeinen kohtaus on varsin onnistunut.2,5 / 5

Omituisen miljonäärin Howard Hughesin elämästä kertova The Aviator - Lentäjä (The Aviator, 2004, USA/Saksa) voitti viisi Oscaria, mutta henkilökohtaista Oscaria Martin Scorsese joutui vielä odottamaan pari vuotta. Pääosassa on Leonardo DiCaprio, hänen tukenaan nähdään Kate Beckinsale, John C. Reilly ja parhaasta naissivuosasta palkittu Cate Blanchett. Miniroolissa vilahtaa myös Brent "Data" Spiner.

Aviator on yhdistelmä A Beautiful Mindia, Confessions of a Dangerous Mindia sekä Catch Me If You Cania: elämäkertaa, glamouria, puolihulluutta ja eksentrisyyttä sekä Leonardo DiCaprio. Näistä aineksista Scorsese ohjaa hyvän ja tasapainoisen elokuvan, joka on kuitenkin turhan kliininen ja kesy ollakseen todellinen mestariteos.3,5 / 5

Viikko 35 - alkuun

Maanantai 27.8.:
---
Maanantaileffana TV:stä tuli jälleen yksi 2000-luvun sarjakuvaelokuva: Hulk (Hulk, 2003, USA) kertoo Bruce Bannerista, josta tulee suuttuessaan suuri ja vihreä, tämä on tietysti seurausta pieleen menneistä kokeista. Pääosissa Eric Bana ja Jennifer Connelly.

Koko ensimmäinen puolisko on hyvä, mutta Hulkin pomppiessa aavikolla kuin kumipallo mieleni teki sulkea televisio. Tehosteet ovat sarjakuvamaisia ja splitscreenillä ruudutetaan kuvaa. Splitscreen toimii, tehosteet eivät. Loppu on sekava. Ang Lee on parhaimmillaan mainio ohjaaja, mutta Hulk on epäonnistuminen. Potentiaalia kyllä oli.2 / 5

Perjantai 31.8.:
---
Jännärissä Dante's Peak (Dante's Peak, 1997, USA) heräilevä tulivuori uhkaa idyllistä pikkukaupunkia, jonka pormestarina toimii Rachel Wando (Linda Hamilton). Vulkanologi Harry Dalton (Pierce Brosnan) yrittää vakuuttaa kaupunkilaisia ja esimiehiään siitä, että uhka on todellinen. Tietenkään häntä ei uskota ennen kuin taivaalta sataa tulikiveä.

Kaavamainen, käsikirjoitukseltaan heikko elokuva antaa vaikutelman, ettei tekijöillä ole ollut juurikaan kunnianhimoa. Tulivuorifaneille (kai niitäkin on) Dante's Peak on kuitenkin suositeltavampi elokuva kuin samana vuonna ensi-iltansa saanut Volcano (arvioitu 51/2005).2 / 5

Lauantai 1.9.:
---
Kolme kuningasta (Three Kings, 1999, USA/Australia) sijoittuu ensimmäisen Persianlahden sodan jälkipelivaiheeseen. Neljän jenkkisotilaan ryhmä (George Clooney, Mark Wahlberg, Ice Cube ja Spike Jonze) lähtee omine lupineen etsimään Saddamin kulta-aarteita. Kun konfliktin todelliset kasvot paljastuvat, ilmenee heissä muitakin piirteitä kuin ahneus ja rämäpäisyys. Ja mikä hienointa, mukana on mestarinäyttelijä Holt McCallany!

Kolme kuningasta on epätavallinen sotaelokuva, jossa ainaisten taistelukohtausten sijaan painopiste on ihan jossain muualla. Mieleeni tuli jokin aika sitten TV:ssä pyörinyt sarja Kaukana kotoa (Over There) - joka tosin on intensiivisempi ja koskettavampi. Walhberg ja Clooney ovat hyviä.3 / 5

Sunnuntai 2.9.:
---
En ole genrerasisti, mutta jostakin syystä The Simpsons Movie (The Simpsons Movie, 2007, USA) on Elokuvapäiväkirjan yli kaksivuotisen historian ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Miten legendaarinen piirrossarja taipuu valkokankaalle? Tarinassa Homer aiheuttaa ekokatastrofin, minkä seurauksena Springfieldille on käydä kalpaten. Simpsonien täytyy paeta ja pelastaa kaupunki.

Huumori vaikuttaisi olevan aivan hitusen helpompaa ja halvempaa kuin TV:ssä, eikä parhaiden, tiukkojen puolituntisten hyvien vitsien tahtiin ylletä. Ottaen kuitenkin huomioon sen, että pituus on kolminkertainen normaalijaksoon verrattuna, suoritus on varsin hyvä. Varsinkin alku ja lopputekstit ansaitsevat erikoistunnustusta. Hämmästyttävää kyllä, havaitsin The Simpsons Moviessa huomattavia yhtäläisyyksiä Steven Seagal -elokuvaan Vaarallisella alueella (eskimo pelastaa päähenkilön lumihangesta, seuraa näkykohtaus, valjakkokoirat käyvät ajajan kimppuun, teemana ympäristöongelmat ja niin edelleen). Oli tämä tarkoituksellista tai ei, Simpsons-elokuva kannattaa käydä katsomassa.3,5 / 5

Muistan parin vuoden takaisen aavikkoseikkailun Sahara (Sahara, 2005, Iso-Britannia/Espanja/Saksa/USA) siitä, että sen traileria pyöritettiin teattereissa ennen Sithin kostoa. Ammattiseikkailija Dirk Pitt (Matthew McConaughey) lähtee toverinsa Al Giordinon (Steve Zahn) kanssa Afrikkaan etsimään USA:n sisällissodan aikaista kulta-aarretta. Samaan paikkaan päätyy lääkäri Eva Rojas (Penélope Cruz), joka etsii tappavan epidemian alkulähdettä.

Sahara on yritys tehdä kevyttä kasarihenkistä seikkailuviihdettä. Genre ei ole ollut suosiossa vähään aikaan, joten sinänsä Sahara on tervetullut elokuva. Keskinkertaisuus on kuitenkin paha vika. Sliipattu Yves Massarde (Lambert Wilson, mm. Matrixin jatko-osat) ja rastatukkainen afrikkalaiskenraali Kazim (Jerichostakin tuttu Lennie James) ovat kliinisiä ja laimeita hahmoja. Triviana mainittakoon, että Lambert Wilson näytteli Sahara-nimisessä filmissä jo vuonna 1983. Elokuvilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.2,5 / 5

Viikko 36 - alkuun

Maanantai 3.9.:
---
Puhdistaja (Walking Tall, 2004, USA) on toimintaelokuva, jonka pääosissa ovat pellepainija ja ääliö. The Rock -nimellä tunnettu lihaskimppu Dwayne Johnson on ex-sotilas Chris Vaughn. Palatessaan kotikaupunkiinsa hän huomaa, että saha on suljettu ja kaupungin ovat vallanneet pahat rikolliset. Vanha tuttu Jay (Neal McDonough) on nykyään kasinonpitäjä. Toinen vanha kamu Ray (Johnny Knoxville) on sentään kutakuinkin ennallaan.

Puhdistaja on äärettömän miehekäs elokuva. Se kannattaa estoitta oman käden oikeutta. Siinä on haulikoita sekä sarjatuliaseita, joista ammukset eivät lopu kesken. Lisäksi siinä hakataan ihmisiä ja paikkoja lankulla. Miehekkyyskerrointa kohottaa myös se, että suhteettoman suuri osuus paikkakunnan autokannasta on valtavia Chevroleteja. Muu kommentointi ei ole tarpeen. Näyttelijöistä mainittakoon vielä Ashley Scott (Jericho) ja John Beasley (Everwood).2,5 / 5

Perjantai 7.9.:
---
Idioottikomedian Nuija ja tosinuija jatko-osa Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin (Dumb and Dumberer: When Harry Met Lloyd, 2003, USA) on prequel eli esiosa, jossa pääsemme seuraamaan maanmainion parivaljakon aiempia toilailuja. Derek Richardson on Lloyd ja Eric Christian Olsen Harry. Se, kumpi näistä nyt on se nuijempi, jää arvailujen varaan. Lloyd ja Harry tapaavat toisensa ja ystävystyvät. Ilkeä rehtori juonii kaapatakseen koulun rahat.

Alkuperäisen nuijaelokuvan päärooleissa nähtiin kuminaama Jim Carrey ja Jeff Daniels. Sitä pidetään nuijamaisessa lajityypissään onnistuneena nuijakuvauksena. Tosinuija ja vielä nuijempi taas on niin nuija elokuva, että vain tosinuijat viihtyvät sitä katsoessaan. Elokuvan nimi kilpailee kaikkien aikojen nuijimman nimen tittelistä. Ainoa etäisesti hyvä asia elokuvassa on Luis Guzmán toisen nuijan isänä. Pokeriturnauksista tutun Mimi Rogersin voi bongata sen toisen nuijan äitinä.1,5 / 5

Lauantai 8.9.:
---
Star Trek -kultin kustannuksella pilailevassa satiirisessa avaruusseikkailussa Galaxy Quest (Galaxy Quest, 1999, USA) lopetetun tieteissarjan tähdet napataan alienien toimesta avaruuteen taistelemaan pahoja muukalaisia vastaan. Miehistö koostuu laatunäyttelijöistä: Tim Allen, Alan Rickman, Sigourney Weaver, Tony "Monk" Shalhoub ja Sam Rockwell.

Jos Trekin kliseet eivät ole tuttuja, Galaxy Questista saanee hyvin vähän irti. Vieraiksi jäävät mm. mainiot, monista eri Trek-hahmoista ja näyttelijöistä koostetut karikatyyrihahmot kuten tyhjäpäinen koriste Gwen DeMarco/Tawny Madison (Weaver), kiintiömusta ikääntynyt lapsinäyttelijä Tommy Webber/luutnantti Laredo (Daryl Mitchell), sukunimetön ja siksi hengenvaarassa oleva miehistönjäsen Guy (Rockwell) sekä Worfin, Spockin ja muutamien muidenkin risteytys Alexander Dane/tohtori Lazarus (Rickman). Galaxy Quest -sarjan tähti on shatnermaisen egon omaava Jason Nesmith (Allen) eli kapteeni Peter Quincy Taggart, jonka päältä paidat katoavat mystisesti. Jos Trek taas on ilmiönä tuttu - kuten pitäisi - Galaxy Questista nauttii suuresti, sillä siinä on hyvät hahmot, nokkela tarina ja käsikirjoitus sekä tonneittain hyväntahtoista piikittelyä Trek-faneja sekä pääasiassa TOS:n kliseitä kohtaan. Galaxy Quest on älykäs ja hauska elokuva, mistä osoituksena oikeat Trek-näyttelijät Patrick Stewartin johdolla ovat kehuneet sen maasta taivaisiin.4 / 5

Viikko 37 - alkuun

Maanantai 3.9.:
---
Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1991, USA) on yksi elokuvahistorian suurimmista klassikoista. Länsimaissa ovat harvassa sellaiset, jotka eivät olisi kuulleet tohtori Hannibal Lecterin nimeä. Huippuvaarallinen, tiukasti vartioitu Lecter (Anthony Hopkins) on nerokas psykopaatti ja kannibaali, mutta myös nuoren FBI-spesialisti Clarice Starlingin (Jodie Foster) paras toivo löytää Buffalo Billiksi kutsuttu nylkijäsarjamurhaaja.

Jonathan Demmen ohjaamasta, Thomas Harrisin romaaniin perustuvasta painostavasta psykologisesta kuvauksesta ei voi sanoa paljoa sellaista, mitä ei olisi jo sanottu. Uhrilampaat on tiivistunnelmainen trilleri, tunnelman mestariteos, joka kuuluu yleissivistykseen jo pelkästään Anthony Hopkinsin roolityön vuoksi.4,5 / 5

Lauantai 15.9.:
---
Katsoin Nelosen perjantai-illan elokuvan Sky Captain and the World of Tomorrow (Sky Captain and the World of Tomorrow, 2004, USA/Iso-Britannia/Italia) digiboksin levyltä seuraavana aamuna. Kuten nimestä voi päätellä, luvassa on vauhdikasta scifi-seikkailua vaihtoehtomaailmassa. Vain Jude Law'n esittämä sankarikapteeni voi estää saksalaisen tiedemiehen hullut suunnitelmat. Journalisti-exä Polly Perkins (Gwyneth Paltrow) roikkuu mukana.

Taivaskapteenin seikkailut on paras näkemäni esimerkki muovisten CGI-tehosteiden oikeaoppisesta ylikäytöstä. Sky Captain on lähinnä animaatio, jossa on mukana eläviä näyttelijöitä. Juoni, ympäristöt ja yleinen tyyli luovat hienon kokonaisuuden. Esikuvana ovat olleet yli puoli vuosisataa vanhat b-luokan tieteisseikkailut, mutta käytetty tekniikka on uunituoretta.3,5 / 5

Nelosen viikonlopun tähti oli Jude Law, lauantai-iltana nähtiin Vihollinen porteilla (Enemy at the Gates, 2001, USA/Saksa/Iso-Britannia/Irlanti). Stalingradin ratkaisutaisteluun sijoittuva, Neuvostoliiton Sankarin kokemuksiin perustuva sotaelokuva kuvaa kahden tarkka-ampujan kamppailua vuodenvaihteessa 42-43. Puna-armeijan Vasily Zaitsev (Jude Law) kohtaa natsisankari Erwin Königin (Ed Harris) silmästä silmään. Zaitsevin asemaa mutkistaa rakastuminen Tanyaan (Rachel Weisz), joka kiinnostaisi myös Zaitsevista sankarin propagoinutta poliittista upseeria Danilovia (Joseph Fiennes). Stalingradin taistelun tuoksinassa on myös itse Nikita Hrustsev (Bob Hoskins).

Vihollinen porteilla ei romantisoi sotaa, vaan Stalingradin järjettömyys esitetään melko realistisessa järjettömyydessään. Koska vastakkain ovat omiaan ampuvat neuvostoliittolaiset ja yleispahat natsit (jotka kaikki puhuvat englantia), ei alussa oikein osaa päättää, ketä kannattaisi. Lopussa toisaalta selvennetään oikein olan takaa, kuka on paha mies. Triviaisku: katsomieni Jude Law -elokuvien keskiarvo on nyt 3 ja 2/3 tähteä viidestä.3,5 / 5

Sunnuntai 16.9.:
---
John McClanella ei näytä menevän hyvin uusimman elokuvansa Die Hard 4.0 (Die Hard 4.0/Live Free or Die Hard, 2007, USA) alussa. Vaimo on jättänyt, itsellä ei ole parempaa tekemistä kuin kytätä tyttären (Mary Elizabeth Winstead) poikaystäviä ja ymmärrettävästi tytär ei halua puhua isukilleen. Kun it-terroristi (Timothy Olyphant) aloittaa laajamittaisen hyökkäyksen järjestelmää vastaan, McClane päätyy suojelemaan erästä hakkeria ja osoittaa, että hänestä löytyy edelleen ainesta sankaritekoihin.

Ollakseen sarjan neljäs osa, uusin Die Hard on harvinaista laatuviihdettä. Kalju Bruce Willis on vielä iskussa, ja sopii erinomaisesti tietokoneista ymmärtämättömäksi suoran toiminnan mieheksi. Jos ammukset pääsevät loppumaan, McClane improvisoi. Herja lentää ja vastustajia kaatuu sekä putoilee - hahmojen kestävyys pudotuksissa ja törmäyksissä on muuten ennätysluokkaa aiempien Die Hardien hengessä. Hyvä vastakohtapari Willis-McClanelle on nörttimäinen Matthew Farrell (Justin Long). Apua tyttären ja maailman pelastamiseen saadaan myös super-nerd "Warlockilta" (Kevin Smith). Kokonaisuuden kruunaavat Star Wars -viittaukset. Die Hard 4.0 oli erinomainen tapa nollata aivot ennen historian yo-koetta.4 / 5

Viikko 38 - alkuun

Maanantai 17.9.:
---
Uhrilampaat-esiosa Punainen lohikäärme (Red Dragon, 2002, USA/Saksa) valottaa Hannibal-tohtorin taustaa. Kuten Uhrilampaissakin, erikoistutkija (tällä kertaa Edward Nortonin esittämä Will Graham) tarvitsee murhaajamestarin apua toisen, Hammaskeijuksi kutsutun sarjamurhaajan (Ralph Fiennes) pysäyttämiseksi. Jack Crawfordin näyttelijäksi on vaihdettu Harvey Keitel, vanhoista tutuista mukana ovat Anthony Heald ja tietenkin Anthony Hopkins.

Kuten monet muut jatko-osat, Punainen lohikäärme ei ole yhtä hyvä kuin se alkuperäinen. Ja kuten monet muut jatko-osat, se on kuitenkin hyvää viihdettä, ja suuri osa alkuperäisen viehätyksestä on vielä tallella. Toisaalta, Uhrilampaiden hahmogallerian heikoin lenkki oli Starlingin jahtaama Buffalo Bill, mutta Ralph Fiennes on oivallinen kompleksisessa roolissaan.3,5 / 5

Lauantai 22.9.:
---
Martin Scorsesen mafiakuvaus Mafiaveljet (Goodfellas, 1990, USA) kertoo Henry Hillin tarinan. Hill (Ray Liotta) pääsee jo nuorena mafiapiireihin, saa rahaa, elää leveästi ja ystävystyy Jimmy Conwayn (Robert De Niro) ja kuumapäisen Tommy DeViton (Joe Pesci) kanssa. Vuosien varrella bisnekset laajenevat, mutta gangsterin elämä on vaarallista. Hillin vaimoa Karenia näyttelee Lorraine Brasco, mafiaperheen päätä Paul Ciceroa taas Paul Sorvino. Elokuva perustuu tositapahtumiin, mutta kaikkien keskeisten hahmojen sukunimet eivät ole aitoja.

Kummisetien ohella Mafiaveljet on niitä elokuvia, jotka määrittävät koko genreä. De Niro on yhdessä hienoimmista rooleistaan, ja varsinainen päätähti Liotta ei jää yhtään huonommaksi. Parasta elokuvassa on täysin oikealla rytmillä etenevä kerronta. Elokuva on tasapainoinen - kohtaukset sekä leikkaukset ovat juuri oikeissa paikoissa ja oikean pituisia. Scorsese on tehnyt loistotyötä. Klassikko, muttei yllä aivan absoluuttisten suosikkieni joukkoon.4 / 5

Sunnuntai 23.9.:
---
Ostin lähikaupasta The Big White-DVD:n (The Big White, 2005, Saksa/Kanada/Uusi-Seelanti/USA) kahdesta syystä. Ensinnäkin, elokuvan pääosassa on Robin Williams. Toiseksi, levy maksoi vain kolme euroa. Muuta en elokuvasta etukäteen tiennyt. Kyseessä on musta komedia. Alaskassa asuva, konkurssin partaalla häilyvä matkatoimistoyrittäjä Paul Barnell (Williams) yrittää lunastaa kadonneen veljensä henkivakuutuksen päästäkseen henkisesti sairaan/hullun vaimonsa (Holly Hunter) kanssa etelän lämpöön, mutta ilman ruumista rahoista ei ole toivoa. Sattumalta roskiksesta löytyy käyttökelpoinen, jäätynyt ruumis. Vakuutusvirkailija Ted (Giovanni Ribisi) ei ota uskoakseen Paulin tarinaa, ja ruumis kiinnostaa myös rikolliskaksikkoa, joka dumppasi sen roskikseen (W. Earl Brown ja Tim Blake Nelson). Alison Lohman ja Woody Harrelson saavat myös ruutuaikaa.

Omaperäisillä kuvakulmilla ja lumisen aavoilla maisemilla herkutteleva Mark Mylodin ohjaus on omanlaisensa, valtavirrasta poikkeava elokuva. Se onnistuu olemaan jopa vauhdikas ja juonenkäänteiltään rikas, mutta samalla sympaattisen pienimuotoinen. Juonikuvio ei ole kaikkein kuluneimpia, jos ei uunituorekaan. Neljä tärkeintä näyttelijää (Williams, Hunter, Ribisi ja Lohman) onnistuvat kaikki rooleissaan, mutta Woody Harrelsonin hahmosta ei valitettavasti oteta irti niin paljon kuin mahdollista. Kaiken kaikkiaan pikkunätti, viihdyttävä komedia.3 / 5

Viikko 39 - alkuun

Maanantai 17.9.:
---
Uskon vakaasti, ettei ole jalompaa genreä kuin vanha, 50-70-lukulainen scifi. 70-luvun itäsaksalaista tieteisfiktiota edustaa Herrmann Zschochen länsimaissa vähälle huomiolle jäänyt Eolomea (Eolomea, 1972, DDR). Avaruusaluksia katoilee, mikä huolestuttaa avaruusasioista vastaavaa neuvostoa ja nuorta naisprofessoria Maria Schollia (Cox Habbema). Alan pioneeri Oli Tal (Rolf Hoppe) vaikuttaa tietävän asiasta enemmän kuin kertoo. Schollin rakastettu, kapteeni Daniel Lagny (Ivan Andonov) taas valittelee avaruuteen tylsistymistään jossakin päin aurinkokuntaa seuranaan veteraaniluotsi Kun (Vsevolod Sanayev).

Eolomea on itse asiassa hyvin amerikkalaistyylinen, olisin odottanut sosialistileirin teoksen eroavan enemmänkin läntisestä linjasta. Tutulta tuntuvat niin hupaisan näköinen peltilaatikkorobotti kuin Avaruusseikkailu-tyyliset primitiivisen kauniit, värikkäät visuaaliset efektit. Elokuvan tempo on varsin rauhallinen ja pohdiskeleva, takautumiakin käytetään. Avaruuden pimeyden, kliinisten sisätilojen ja tähtien loisteen lisäksi ihaillaan Galapagossaarten paratiisimaisuutta. Jos jotain negatiivista elokuvasta pitää sanoa, niin mainittakoon, ettei juonta oikeastaan ole. Vaikka alun perusteella suhtautuminen avaruuden valloitukseen näyttääkin Lagnyn kommenttien valossa turhan nihkeältä, lopussa on jo oikeaa To Boldy Go Where No One Has Gone Before -henkeä. Kyllä ne sosialistitkin taisivat olla ihmisiä.3 / 5

Lauantai 26.9.:
---
John Whitesellin ohjaamassa komediassa Malibu-jengi (Malibu's Most Wanted, 2003, USA) valkoisen senaattorikandidaatin (Ryan O'Neal) poika Brad "B-Rad" Gluckman (Jamie Kennedy) on kovin ihastunut hiphop-kulttuurista. Pojan toilailuihin kyllästynyt isä palkkaa avustajiensa ehdotuksesta kaksi näyttelijää (Taye Diggs, Anthony Anderson) kidnappaamaan kultalusikka suussaan syntyneen wannaben tämän ihannoiman ghettoelämän arkeen. Näyttelijät palkkaavat avukseen Shondran (Regina Hall), jonka ihastuminen B-Radiin sotkee kuvioita.

Yllätyksetön, mutta perusvarma komedia on parhaimmillaan loppupuolellaan, paljolti Ryan O'Nealin ansiosta. Alku ja varsinkin keskivaihe ovat pieniä valonpilkahduksia - joita ovat esim. Diggsin ja Andersonin hahmojen kommentoinnit omista roolisuorituksistaan - lukuunottamatta tyhjänpäiväisiä. Valkoinen mies afroamerikkalaisten kansoittamalla rap-klubilla -asetelmasta väännetty huumori häviää Scary Movie 3:lle. Hiirikohtaus on pohjanoteeraus.2 / 5

Robin Hood -tulkintojen keveimmästä päästä lienee Mel Brooksin näkemys Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights, 1993, Ranska/USA). Tällä kertaa Cary Elwesin esittämä sankari osaa puhua brittikorostuksella!

Elokuvan suurin ansio on ehdottomasti se, että kuningas Richardia esittää Patrick Stewart. Muuten tarkoituksellisen anakronistinen elokuva on keskitason komedia, jolla on hyvät ja vähän vaisummat hetkensä. Huvittavimpia oivalluksia ovat hahmojen suorittama juonen metakommentointi ("He get's another shot!") ja Robin Hoodin "vaalipuhe".2,5 / 5

Sunnuntai 30.9.:
---
Vaihteeksi hieman vanhempaa elokuvaa: Howard Hawksin ohjaaman, kuolemankin uhalla lentävistä postilentäjistä kertovan seikkailuelokuvan Vain enkeleillä on siivet (Only Angels Have Wings, 1939, USA) pääosia esittävät Cary Grant ja Jean Arthur. Bonnie Lee (Arthur) saapuu jonnekin päin Etelä-Amerikkaa, kun laiva tekee pysähdyksen matkalla Yhdysvaltoihin. Lee tutustuu pian joukkoon rämäpäisiä postilentäjiä ja heidän pomoonsa Geoff Carteriin (Grant), ja kotiinpaluu viivästyy. Elokuvan toinen naistähti on muuten Shawshankista tuttu Rita Hayworth, joka esittää Carterin entistä suurta rakkautta, joka saapuu surullisenkuuluisan lentäjämiehensä (Richard Barthelmess) kanssa paikalle.

Aikakauden elokuvien tuntemukseni on heikko, joten arviointia on vaikea suhteuttaa mihinkään. Jotenkin on sääli tyytyä kommentoimaan mustavalkokauden klassikkoa "ihan ok" -tyylisesti, mutta muuhun ei minulla taida nyt olla resursseja. Ihan ok.3 / 5

Viikko 40 - alkuun

Maanantai 1.10.:
---
Jet Li -toimintapätkä The One (The One, 2001, USA) tietää kertoa, että rinnakkaisia universumeja on monta, sellaiset reilut satakunta. Näiden välillä matkustaminen on mahdollista, mutta tiukasti säänneltyä. Gabriel Yulaw (Li) on päättänyt kasvattaa omaa elinenergiaansa eliminoimalla toiset instanssinsa muista todellisuuksista. Viimeinen hengissä oleva alter ego Gabe Law (myös Li) osoittautuu kovaksi palaksi. Li pääsee siis näyttämään kung fu -taitojaan ja mättämään poliiseja, häntä takaa-ajavia agentteja (Delroy Lindo, Jason Statham) sekä itseäänkin.

The Onen suurin ongelma on sen maailman täydellinen epäuskottavuus ja suuret logiikkapulmat. Rinnakkaiset universumit, metaversumi, on sinänsä kiintoisa idea - sen esitys taas anteeksiantamattoman kehnoa. Mätkintä on välillä ihan kivaakin, mutta lopun teennäinen kumpi on kumpi -leikki tuottaa suoranaista myötähäpeää.2 / 5

DDR oli hieno valtio, sen elokuvat mahdollisesti vielä suurenmoisempia. Star Trek -henkinen Tähtikaaren taa (Im Staub der Sterne, 1976, DDR) käynnistyy, kun cynrolaisen avaruusaluksen miehistö saapuu tutkimaan vieraalta planeetalta kantautunutta hätäsignaalia. Perillä odottaa joukko ihmisiä foliomaisesti kiiltelevissä univormuissa ja psykedeelisiä juhlia hupaisine tansseineen. Mutta huomaavatko sankarit, että väriloistolla, tyylitajuttomuudella ja mielenhallinnallakin piilotellaan riistettyä kansaa, joka odottaa vapautusta sorron yöstä?

DDR-scifi on elokuvalaji, jolle genrebonuksia liikenee minulta eniten. Tähtikaaren taa tarjoaa huomattavasti enemmän tahatonta huumoria kuin viikon takainen, vakavahko Eolomea. Komentaja Akalalla (Jana Brejchová) ei ole Kirkin karismaa eikä cynrolaisaluksen muukaan miehistö (mm. Alfred Struwe, Leon Niemczyk ja Sylvia Popovici) yllä aivan Spockin tai Scottyn tasolle, mutta silti elokuvassa on sitä tiettyä erityistä viehätystä. Lisäbonuksia sinisistä hiuksista, joita ylpeänä kantaa Ekkehard Schall, ja heleä-äänisestä tunnuslaulusta, joka toi mieleeni Star Wreckin lopputekstien taustakappaleen "Sanat".3,5 / 5

Keskiviikko 3.10.:
---
Penny Marshallin ohjaama Big - isoksi yhdessä yössä (Big, 1988, USA) on romanttinen fantasiakomedia 80-luvun lopulta, ajalta ennen kuin Tom Hanksista tuli megatähti. Nuori Josh-poika (David Moscow) haaveilee aikuisuudesta. Huvipuiston laite toteuttaa toivomuksen ja siirtää Joshin aikuiseen kehoon (Hanks). Äiti ei ota uskoakseen tätä ihmettä, mutta paras kaveri Billy (Jared Rushton) auttaa Joshin uuden elämän alkuun. Aikuisen näköinen lapsi päätyy töihin (tietenkin) lelufirmaan ja pääsee pomo MacMillanin (Robert Loggia) suosioon. Bisnesnainen Susan (Elizabeth Perkins) huomaa, että firman uusi tulokas on erilainen kuin muut miehet.

80-luvun lopulla kehonvaihtokomediat olivat hyvinkin suosittu laji. Tom Hanks on hyvin monipuolinen näyttelijä ja syy sille, miksi tämä elokuva kannattaa katsoa. Big on sympaattinen ja viihdyttävä, mutta ei huikean nokkela. IMDb:n triviaosion mukaan Penny Marshallista tuli Bigin myötä ensimmäinen naisohjaaja, jonka elokuva keräsi yli 100 miljoonaa dollaria. Miksiköhän menestyvät naisohjaajat ovat niin harvinaisia?3 / 5

Perjantai 5.10.:
---
Michael Lehmannin Hudson Hawk - varkaista parhain (Hudson Hawk, 1991, USA) ei lukeutune Bruce Willisin uran huippuhetkiin. Willis esittää mestarivaras Eddie Hawkinsia, jota kutsutaan Hudson Hawkiksi. Vastanäyttelijänä hänellä on Andie MacDowell (Päiväni murmelina, Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Viimeinen illallinen). Muita mukana olevia näyttelijöitä ovat James Coburn, Danny Aiello, Richard E. Grant, Sandra Bernhard, Sylvesterin veli Frank Stallone sekä aurinkolasi-ikoni David Caruso.

Mestarivarkaaksi Hudson Hawk on kelvoton. Hän tunaroi vanhan valvontanauhanvaihtotempun, ei osaa olla hiljaa, antaa vartijoiden nähdä itsensä eikä edes välitä käyttää käsineitä vaan jättää sormenjälkiään kaikkialle. Hahmogalleria on varsin omituinen, mutta myös pintapuolinen. Elokuvan juoni on vauhdikas mutta tyhjänpäiväinen, yleinen tyylitaju hyvin kiistanalainen. Mayflowerit ovat hahmoina yksinkertaisesti huonoja. Onneksi Bruce Willis sentään heittää huulta. Nelosen suomentajalle täytyy antaa papukaijamerkki ansiokkaasti kotoistetusta suomennoksesta kanadoineen ja mäntsälöineen.2 / 5

Quentin Tarantinon väkivaltaisen kostoeepoksen ensimmäinen osa Kill Bill: Vol. 1 (Kill Bill: Vol. 1, 2003, USA) kertoo, kuinka nimetön The Bride eli Morsian (Uma Thurman) herää vuosien koomasta ja lähtee kostoretkelle tarkoituksenaan lahdata hänet pettäneen salamurhaajaryhmän pomo Bill (David Carradine) sekä hänen kätyrinsä.

Tarantino yhdistelee populaarikulttuurin eri lajien palasia tyylikkääksi kokonaisuudeksi. Kill Bill viittaa mm. sarjakuviin, samuraielokuviin, western-klassikoihin ja Star Trekiin. Elokuva sisältää tyylipuhtaan manga-jakson, mutta aasialaiset vaikutteet käyvät ilmi laajemminkin. Kaunista väkivaltaa, yliampuvia verisuihkuja ja tyylikkäitä taistelukoreografioita höystetään tummalla humoristisella vivahteella. Morsiamen ja O-Ren Ishiin (Lucy Liu) kätyrien taistelu on ikimuistoinen. Elokuvassa ei juuri kiinnitetä huomiota motiiveihin eikä hahmojen menneisyyteen; ensimmäinen Kill Bill -kokonaisuuden puolisko on tyyliteltyä, mutta suoraviivaista actionia - mestarillisen viihdyttävää sellaista.4,5 / 5

Lauantai 6.10.:
---
Zucker-veljesten ja Jim Abrahamsin varhaisimpiin komediohin lukeutuva Hei, me lennetään! (Airplane!, 1980, USA) on hyvin samankaltainen elokuva kuin pari vuotta tuoreempi Top Secret! (32/2007). Rautaesiripun tuon puolen sijaan nyt seikkaillaan lentokoneessa. Rooleissa mm. Julie Hagerty, Robert Hays, Leslie Nielsen, Robert Stack, Peter Graves, Lloyd Bridges ja koristähti Kareem Abdul-Jabbar.

Hei, me lennetään! on verbaalisesti nokkela elokuva, joka tykittää myös visuaalista huumoria sarjatulena. Puolentoista tunnin aikana ei tylsiä hetkiä juuri ole. Huumorin kukkasten joukossa on monia legendaarisia neronleimauksia ("Stop calling me Shirley!"). Filmin veteraaninäyttelijät ovat vahvoja.3,5 / 5

Viikko 41 - alkuun

Maanantai 8.10.:
---
Kill Bill: Vol. 2 (Kill Bill: Vol. 2, 2004, USA) jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Nyt Uma Thurmanin esittämän, keltaiseen pukeutuvan ja laatumiekkaa kantavan kostajan listalla ovat Budd (Michael Madsen), Elle Driver (Daryl Hannah) sekä tietysti itse Bill (David Carradine).

Vol. 2 on hyvin erilainen elokuva kuin Vol. 1. Toiminnan ja veristen tappojen sijaan keskitytään hahmoihin, annetaan heidän teoilleen selityksiä ja kerrotaan taustoja - ensimmäisen Kill Billin jälkeen päähenkilöstä ei oikeastaan tiedetä vielä mitään. Toimintaakaan ei toki tyystin unohdeta, mutta viimeinen kohtaaminen on lopulta action-näkökulmasta melkoinen antikliimaksi. Toiminnan vähäisyyden Vol. 2 kuitenkin korvaa mainiolla dialogilla sekä syventämällä juonta ja tekemällä ensimmäisen osan hahmoluonnoksista oikeita ihmisiä. Vol. 2:ta ei oikeastaan voi sanoa onnistuneeksi jatko-osaksi, koska se ei varsinaisesti ole jatko-osa. Se kuitenkin vie kostotarinan tyylillä loppuun.4 / 5

Lauantai 13.10.:
---
Katsoin Alien-sarjan neljännen osan Alien - ylösnousemus (Alien: Resurrection, 1997, USA) DVD:ltä ja tavallista isommalta ruudulta. Hieman erilaisista elokuvista tutun Jean-Pierre Jeunet'n (mm. Amélie) ohjaama tieteistrilleri alkaa, kun tiedemiehet herättävät vuosisatoja sitten kuolleen Ellen Ripleyn (Sigourney Weaver) henkiin. Ripley ei ole aivan entisellään, ja samalla herää henkiin vanha tuttu alien. Tiedemiehet aliarvioivat jälleen kerran vangitsemansa hirviöt, joten luvassa on selviytymiskauhua avaruusaluksen pimeillä käytävillä. Yksin ei Ellenin tarvitse selviytyä, sillä aluksella on sattumalta sekalainen joukko palkkasotureita, mm. Johner (Ron Perlman itselleen hyvin tyypillisessä roolissa) ja Annalee Call (Winona Ryder).

Alien - ylösnousemus kertoo katsojalle liikaa. Alieneita näytetään turhan paljon ja selvästi, jolloin niiden karmivuus kärsii - pelottavintahan on aina se, mitä ei voi nähdä. Lisäksi lopun mutanttihybridialien on lähtökohtaisesti typerän näköinen. Elokuvan androidi ei ole datamaisen uskottava, vaan liian ihmismäinen. Tästäkin huolimatta neljäskin Alien on kelpo viihdettä.3 / 5

Sunnuntai 14.10.:
---
Eric Tillin ohjaaman uskonpuhdistajan elämäkerran Luther (Luther, 2003, Saksa) juoni on tuttu jokaiselle peruskoulun uskonnontunneilla hereillä olleelle. Ahdistunut Martti-munkki (Joseph Fiennes) näkee anekaupan ja muut katolisen kirkon väärinkäytökset ja ryhtyy kirjoittamaan teesejä. Paavi, kardinaalit ja keisari eivät ole ihastuksissaan ja kansakin ylireagoi. Lutherilla on kuitenkin myös vaikutusvaltaisia ystäviä, mm. Fredrik Viisas (Sir Peter Ustinov). Luostarista karannutta nunnaa Katharina von Boraa esittää Claire Cox.

Fiennes on oiva valinta Lutheriksi. Tyylipuhdas historiallinen draama on hyvin näytelty ja ulkoisesti uskottava. Tarina on melko hyvin kirjoitettu ja rytmitetty.3 / 5

Viikko 42 - alkuun

Maanantai 15.10.:
---
Yle Teeman itäscifi-sarja jatkui tšekkoslovakialaisella stop motion -animointitekniikan merkkiteoksella Salaisuuksien saari (Vynález zkázy, 1958, Tšekkoslovakia), joka perustuu Jules Vernen romaaniin. Tiedemies Simon Hart (Lubor Tokos) kertoo, kuinka sukellusveneellä liikkuvat merirosvot vangitsivat hänet ja hänen oppi-isänsä valmistaakseen tuhoaseita.

Salaisuuksien saari on kuin instrumentaalinen rock-kappale. Siinä on yhdistetty hyvin monenlaisia tekniikoita, se on teknisesti taitava ja ihailtava, mutta jokin tärkeä osa puuttuu. Paperinohuet hahmot ovat yhtä tyhjän kanssa. Tapahtumat kulkevat, animaatio yhdistyy taustamaalauksiin ja ihmisnäyttelijöihin, mutta hahmoista ei saa minkäänlaista otetta. Höyrykonescifi tavoittaa ulkoisesti Vernen hengen, mutta elokuva soljuu ohi sisällöllisesti tyhjänä. En voi rehellisesti antaa Salaisuuksien saarelle kahta tähteä parempaa arvosanaa.2 / 5

Tiistai 16.10.:
---
Hong Kong -action Black Mask 2: City of Masks (Black Mask 2: City of Masks, 2002, Hong Kong) on tusinaohjaaja Hark Tsuin (Knock Off, 29/2006) käsialaa. Geenimuunneltu maskimies (Andy On) yrittää keksiä parannuskeinoa ennen kuin mutaatiot saavat hänestä vallan. Juoneen liittyy hämärä vapaapainiliitto. Nuorta naisgeenitutkijaa näyttelee Teresa Herrera, sivurooleissa mm. Tobin Bell, Jon Polito, Rob Van Dam, Scott Adkins, Oris Erhuero ja Traci Lords. Ärsyttävän lapsinäyttelijän pesti on annettu Sean Marquettelle.

Tsui on kuulemma joskus tehnyt hyviäkin elokuvia. Knock Offin ja Black Mask 2:n nojalla tätä on vaikea uskoa. Ensimmäisessä Black Maskissa nimiroolia esitti Jet Li, jatko-osan Andy On on melko yhdentekevä. Keskinkertaisista taistelukoreografioista vastaa nimekäs Woo-ping Yuen (Matrixit, Kill Billit, Hiipivä tiikeri). Olisin kaivannut enemmän rehellistä mies miestä vastaan -mätkintää kuin omituista mutanttiefektikikkailua. Efektit ovat sitä paitsi kehnoja, jopa tietokonepelimäisiä. Karikatyyrimäisistä hahmoista ei varmaan kannata edes aloittaa. Musiikki on huonoa, muttei kovin ärsyttävää.1,5 / 5

Lauantai 20.10.:
---
Nicolas Cage on asekauppias Yuri Orlov The Truman Show'n kirjoittaneen Andrew Niccolin parin vuoden takaisessa kantaaottavassa rikosdraamassa Lord of War (Lord of War, 2005, Ranska/USA/Turkki). Lähes (muttei täysin) moraaliton Orlov kertoo nousustaan kansainvälisen aseenvälityksen huipulle ja takaiskuistaan. Sodan herran elämä on vaarallista: menestyäkseen pitää välttää tulemasta ammutuksi myymällään aseella ja onnistua pitämään yllä laillisia kulisseja. Orlovia jahtaa sääntöjen mukaan pelaava agentti Jack Valentine (Ethan Hawke). Ukrainalaissyntyisen aseparonin ihannenaista Ava Fontainea esittää Bridget Moynahan, huumeriippuvaista veljeä Jared Leto.

Orlov ei ole murhaava ja riehuva psykopaatti. Hän ei välitä siitä, mitä hänen aseillaan tehdään; hän tekee vain työtään. Syy, miksei Lord of War mahdu esimerkiksi IMDb:n Top 250 -listalle lienee se, että patrioottisille, asehulluille amerikkalaisille elokuva on varsinainen pyhäinhäväistys. Filmi on väkevä, hyvin näytelty, erinomaisesti käsikirjoitettu, viihdyttävä mutta silti sanomaltaan vakavasti otettava. Cage tekee uransa parhaan roolin. Niccol yltää lähelle mestariteosta, mutta ehkä jotakin olisi vielä voinut tehdä paremmin. Hawken hahmo Valentine jää kaikesta huolimatta liian merkityksettömäksi eikä hänestä muodostu tarpeeksi merkittävää vastapelaajaa Orloville.4 / 5

Sunnuntai 21.10.:
---
Libanonilaissyntyisen Josef Faresin komedia Kopps (Kopps, 2003, Ruotsi/Tanska) sijoittuu idylliseen, ruotsalaiseen pienkaupunkiin. Paikkakunnan poliisivoimia uhkaa lakkautus, koska rikollisuutta ei ole. Työhönsä tykästyneet sinivuokot (Fares Fares, Torkel Petersson, Göran Ragnerstam ja Sissela Kyle) ryhtyvät lavastamaan rikoksia säilyttääkseen asiat ennallaan.

Toimintakomedia on melko kiltti, aiheesta olisi voinut tehdä räväkämpääkin huumoria. Sympaattiset hahmot, pikkunätti juoni ja lopun panttivankihupailu riittävät kuitenkin melko pitkälle. Uroteoista haaveileva, Hollywoodista vaikutteita ahminut Benny-poliisi (Petersson) on vastuussa hauskimmista hetkistä.3 / 5

Viikko 43 - alkuun

Maanantai 22.10.:
---
Äidinkielen tunnilla katsottu Jari Halosen draamaelokuva Aleksis Kiven elämä (Aleksis Kiven elämä, 2002, Suomi) kertoo nimensä mukaisesti Suomen kansalliskirjailijan tarinan. Halonen pyrkii kuvaamaan Kiven elämää nuoruudesta aina Seitsemän veljeksen julkaisun jälkeisiin vuosiin, jotka Kivi vietti ensin Lapinlahden mielisairaalassa ja sitten veljensä luona Tuusulan Syvälahdessa. Pääroolissa nähdään Marko Tiusanen, joka on ensimmäistä ja tähän mennessä ainoaa kertaansa kokoillan elokuvan johtoroolissa. Kiven lähintä ystävää Emil Nervanderia näyttelee Pulkkisesta tuttu Jari Salmi, nuoruudenrakkautta Albina Palmqvistia Karoliina Kudjoi ja Kiven tärkeää tukijaa, Fanjunkarsin torpan emäntää Charlotta Lönnqvistia taas Sue Lemström. Ohjaaja Halonen on valinnut itselleen Seitsemän veljeksen teilaajana tunnetun, Kiveä pakkomielteisesti vainonneen August Ahlqvistin roolin.

Aleksis Kivi on epäilemättä kansakuntamme suurmiehiä, ja hänen elämäntarinansa on hyvinkin elokuvan arvoinen. Valitettavasti Jari Halosen elokuvasovitus kirjailijamestarin elämästä ei ole Aleksis Kiven arvoinen. Näyttelijätyö on kesäteatteritasoa pääosia myöten, dialogi luonnotonta, elokuvan rytmitys kehnoa ja puuduttavaa. Reilun puolitoistatuntisen huumoriannista yli puolet lienee tahatonta. Teknisesti Kiven elämäkerta on halvan oloinen. Halonen on kiistelty mutta myös kiitelty ohjaaja, ja hänen ihailijansa kutsuvat tätä kaikkea epäilemättä omaleimaisuudeksi, mutta olisin epärehellinen itselleni, jos väittäisin uskovani tätä näkökulmaa.1,5 / 5

Tiistai 23.10.:
---
Jos Francis Ford Coppolan Taistelukala (Rumble Fish, 1983, USA) olisi tehty kolmisenkymmentä vuotta aiemmin, pääosaan olisi epäilemättä kiinnitetty James Dean. S.E. Hintonin romaanin filmatisaatiossa Matt Dillon esittää Rusty James -nimistä tuskastunutta nuorta, jonka koulunkäynti ei suju ja aika kuluu tappeluissa tai lorviessa. Isoveli "Moottoripyöräpoika" (Mickey Rourke) on viileä, mutta niin ikään päämäärätöntä elämää viettävä ex-jengipomo, isä (Dennis Hopper) sossun kustannuksella juopotteleva asianajaja. Äiti on häipynyt jo vuosikausia sitten omille teilleen. Tyttöystävä Patty (Diane Lane) ei pidä alituisista tappeluista. Sivuosista voi bongata Nicolas Cagen ja Laurence Fishburnen, kaksi parikymppistä näyttelijänalkua, joista tuli sittemmin jotakin.

Elokuva on paria yksityiskohtaa vaille täysin mustavalkoinen. Kontrastit ovat vahvoja ja sävyt tummia. Tyylillisesti kokeellinen, avantgardistinen filmi herättänee vahvoja tunteita joko puolesta tai vastaan. Koska aihepiiri ei tunnu kiinnostavalta saati sitten henkilökohtaisesti läheiseltä, päällimmäinen tunne katselun aikana oli tylsistyminen. Tästä seuraa yleistä mielipidettä alempi arvosana.2 / 5

Lauantai 27.10.:
---
Murhattu Eric Draven (Brandon Lee) palaa manan mailta kostamaan hänen morsiamensa surmanneelle joukkiolle sarjakuviin perustuvassa goottihenkisessä jännärissä Crow (The Crow, 1994, USA). Sivuosissa mm. Rochelle Davis, Ernie Hudson, Michael Wincott, Ling Bai ja Sofia Shinas. Brandon Lee kuoli onnettomuudessa elokuvan kuvauksissa.

Elokuva on suoraviivainen kostotarina. Draven tappaa jengiläisiä synkissä miljöissä varis seuranaan. Sarjakuvafilmi kun on kyseessä, pahikset ovat varsin karikatyyrimaisia, mutta Dravenin hahmoon on onneksi saatu syvyyttäkin.2,5 / 5

Länkkäriohjaaja Sam Peckinpahin sotaelokuva Rautaristi (Cross of Iron, 1977, USA/Länsi-Saksa) kuvaa toista maailmansotaa häviäjien näkökulmasta. Aliupseeri Rolf Steiner (James Coburn) on yhdistelmä Rokkaa ja Koskelaa: sankarimainen, mutta auktoriteettiongelmainen legenda, joka johtaa joukkuettaan omalla esimerkillään. Hän saa komentajakseen rautaristiä havittelevan ylimyksen (Maximilian Schell), jonka kanssa pian riitantuu.

Rautaristi on armoton, ohjaajansa näköinen elokuva. Saksalaisnäkökulma sotaelokuvassa on vaihtelua, ja taistelutantereen sekava tunnelma välittyy erinomaisesti. Epäsopivat musiikkivalinnat alussa ja lopussa ärsyttävät, näiden laulujen taustalla pyörivien kuvien mukana elokuvaan tulee kylläkin lisää kantaaottavuutta.3,5 / 5

Sunnuntai 28.10.:
---
Walter Sallesin road movie Moottoripyöräpäiväkirja (Diarios de motocicleta, 2004, Argentiina/USA/Kuuba/Saksa/Meksiko/Iso-Britannia/Chile/Peru/Ranska) perustuu ihannoidun terroristin ja erinomaisen vaatebrandin Ernesto Guevaran omiin kirjoituksiin. Ernesto (Gael García Bernal) matkailee pitkin ja poikin Etelä-Amerikkaa ystävänsä Alberto Granadan (Chen pikkuserkku Rodrigo De la Serna) kanssa.

Moottoripyöräpäiväkirja on vähän kuin Ewan McGregorin tähdittämä tosi-tv-sarja Long Way Round: pari miestä ajelee ympäriinsä ja tutustuu kohtaamiinsa ihmisiin. Onhan elokuva ihan hyvä ja koskettavakin, mutta se taitaa kertoa fiktiivisestä henkilöstä. Sen verran pyhimysmäisenä nuori Che esitetään. McGregor oli hauskempi ja aidompi päähenkilö. Arvosanaksi yritin antaa sen, minkä olisin antanut täysin keksitystä hahmosta kertovalle keksitylle tarinalle. Che-miinukset (ja bonukset) saa jokainen lisätä itse omassa päässään.3,5 / 5

Viikko 44 - alkuun

Maanantai 29.10.:
---
Sandra Bullockin tähdittämän keskinkertaisen komedian jatko-osassa Miss FBI - aseistettu ja ihana (Miss Congeniality 2: Armed & Fabulous, 2005, USA/Australia) agentti Gracie Hartista (Bullock) tehdään FBI:n maineen kohottamiseksi viraston julkisuudessa esiintyvä keulakuva. Kun ensimmäisestä osasta tutut missi Cheryl Frasier (Heather Burns) sekä missimoguli Stan Fields (William "The Shat" Shatner) kidnapataan Las Vegasissa, ryhtyy Gracie selvittämään juttua pahapäisen partnerinsa Sam Fullerin (Regina King) kanssa ja riitaantuu samalla tutkintaa johtavan Collinsin (Treat Williams) kanssa.

Yhdentekevää, mutta siedettävää komediaa. Ilman Shatneria en olisi varmastikaan vaivautunut katsomaan. Harmi kyllä, Shatnerin rooli on pieni, tosin se on hyvin shatnermainen.1,5 / 5

Keskiviikko 31.10.:
---
Dodgeball - boltsit pelissä (Dodgeball: A True Underdog Story, 2004, USA/Saksa) on satiirinen urheilukomedia. Sympaattisen Peterin (Vince Vaughn) kuntosalia uhkaa sulkeminen. Ilkeä White Goodman (Ben Stiller) aikoo purkaa Average Joe's- kuntosalin maan tasalle oman Globo Gyminsä laajennuksen tieltä. Säilyttääkseen kantapaikkansa kuntosalin luuserimaisten vakioasiakkaiden tulee kerätä 50 000 dollaria velkoihin. Mikä olisikaan parempi keino saada nämä rahat kuin voittaa Las Vegasin suuri polttopalloturnaus? Vahvistusta tunaritiimi saa asianajaja Kate Veatchista (Christine Taylor).

Dodgeball on yllättävän hauska elokuva. Karikatyyrihahmot, visuaalinen huumori ja ala-arvoiset one-linerit ovat hyvässä balanssissa. Kun tähän lisätään pari hienoa cameota (Chuck Norris, Lance Armstrong, David Hasselhoff ja William Shatner), saadaan tulokseksi, että elokuva on lajityypissään hyvä.2,5 / 5

Lauantai 3.11.:
---
Quentin Tarantinon arvostetuin teos Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction, 1994, USA) on väkivaltainen ja episodimainen, epäkronologisesti etenevä kokoelma epätavallisia tapahtumia, jotka liittyvät toisiinsa. Hahmogalleriaan mahtuu ikääntynyt nyrkkeilijä, pari palkkatappajaa, rikollispomo vaimoineen ja viileä ongelmanratkaisija. Elokuvassa näyttelevät mm. Samuel L. Jackson, John Travolta, Bruce Willis, Uma Thurman, Ving Rhames, Harvey Keitel, Amanda Plummer ja Tim Roth.

Pulp Fictionin ehdoton vahvuus on Tarantinon kirjoittama mestarillinen dialogi. Sitä on paljon, ja se on laadukasta. Dialogista ei toki ole paljoa iloa, jos se esitetään huonosti. Pulp Fictionissa näyttelijät kuitenkin todella antautuvat rooleihinsa. He artikuloivat ja rytmittävät vuorosanansa täsmälleen niin kuin pitääkin. Varsinkin Samuel L. Jackson on elämänsä roolissa palkkatappaja Jules Winnfieldinä. Tarantinolle ominaisesti viittauksia pop-kulttuuriin riittää ja soundtrack-valintoihin on panostettu. Mutta mikä on elokuvan sanoma? Ehkäpä sellaista ei tarvitakaan.4,5 / 5

Nelosen lauantaina esittämä kasarikomedian jatko-osa Hei, taas me lennetään! (Airplane II: The Sequel, 1982, USA) jatkaa edeltäjänsä linjalla vaikkei olekaan Zuckereiden ja Abrahamsin käsialaa. Ted Strikerin (Robert Hays) pitää Elainen (Julie Hagerty) avustuksella pelastaa viallisen tietokoneen uhkaama avaruussukkula matkustajineen. Lloyd Bridges on jälleen McCroskey, mutta tällä kertaa mukana on myös William Shatner!

Shatnerilla on ilokseni hieman suurempi rooli kuin Dodgeballissa tai Miss FBI:ssä. Verbaalista tykityksestä riittää jälleen siinä määrin, että kääntäjällä on vaikeuksia pysyä perässä. Lentokone-elokuvien ja ykkösosan lisäksi Airplane II:ssa vitsaillaan mm. E.T.:n, Star Trekin, Star Warsin ja Rocky-sarjan kustannuksella. Huumorin nokkeluudessa leffa ei yllä edeltäjänsä tasolle, mutta Shatnerin mukanaolo kompensoi tätä.3 / 5

Ylen lauantai-illan elokuvana nähtiin Sylvester Stallone -klassikko Taistelija (First Blood, 1982, USA). Vaikka elokuvan nimi ei kuulostaisi tutulta, elokuvan päähahmon tunnistavat kaikki. Kyseessä on tietysti Vietnam-veteraani ja traumatisoitunut tappokone John J. Rambo (Stallone), joka tultuaan kohdelluksi kaltoin karkaa pikkukaupungin poliisivoimilta ja aloittaa yhden miehen sodan näitä vastaan.

Ensimmäinen Rambo-toimintaelokuva on mainettaan vähäväkivaltaisempi leffa. Tiiviin, sopivan napakan puolitoistatuntisen uhriluku on laskettavissa yhden käden sormilla. Statuksestaan huolimatta Taistelija ei ole mielestäni 80-luvun actionin ylintä eliittiä (Commando!), mutta hyvä viihde-elokuva kuitenkin.3,5 / 5

Sunnuntai 4.11.:
---
Nelosen laatuelokuvapaikalla esitettiin sunnuntain vastaisena yönä Enter the Ninja (Enter the Ninja, 1981, USA). Franco Nero näyttelee viiksekästä amerikkalaisninjaa, joka puolustaa ystäväpariskuntaansa (Susan George, Alex Courtney) näiden maita havittelevaa pahaa yritystä vastaan ja kohtaa pahisten palkkaaman ninjan (Shô Kosugi).

Loistoelokuva. Tyylitaju on kohdallaan, juoni omaperäinen, huumori älykästä, näyttelijät Oscar-ainesta. Lisäksi repliikit ovat elämänmakuisia ja uskottavia. "I want a ninja. Find me a ninja. I want Lander's land!" Näissä Charles Venariuksen (Christopher George) sanoissa tiivistyvät maailman kansakuntien syvimmät patoutuneet tunteet. Mikä parasta, ninja-elokuvia tehtiin lisääkin!1,5 / 5

Viikko 45 - alkuun

Keskiviikko 7.11.:
---
David Lynchin Twin Peaks - tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk with Me, 1992, Ranska/USA) kertoo menestyssarjan vaiheita edeltävistä tapahtumista. Useimmat sarjan näyttelijöistä palasivat rooleihinsa, mutta suurimman osan cameot leikattiin elokuvasta pois. Donnan rooliin on vaihdettu Moira Kelly. Tarina keskittyy Teresa Banksin (Pamela Gidley) murhan tutkimuksiin ja Laura Palmerin (Sheryl Lee) viimeiseen viikkoon. Kyle MacLachlanin esittämä agentti Cooper ei ole johtoroolissa, mutta esiintyy elokuvassa. Kokonaan uusia tuttavuuksia ovat FBI-agentit Chester Desmond (Chris Isaak) ja Sam Stanley (Kiefer Sutherland). Myös laulaja David Bowie näyttäytyy.

Twin Peaks lukeutuu mielestäni kaikkien aikojen kahden parhaan TV-sarjan joukkoon. Sarjan uniikin, mystisen surullisenkauniin ja unenomaisen tunnelman elokuva tavoittaa vain hetkittäin. Itsetuhoinen Laura Palmer ei yksinkertaisesti ole yhtä hyvä päähenkilö kuin agentti Cooper, eivätkä Jamesin ja Donnan hahmot koskaan kuuluneet sivuhahmosuosikkeihini. Elokuva myös muuttaa radikaalisti kuvaa Leland Palmerista (Ray Wise). Vastauksia avoimiksi jääneisiin kysymyksiin tämä prequel tarjoaa lynchmäisesti hyvin vähän. Elokuva on ihan hyvä, mutta täyden viiden tähden TV-sarjan jälkeen tämä ei tyydytä.3 / 5

Ostin paikallisesta K-kaupasta kolme tusina-DVD:tä hintaan euro per kappale. Ensimmäisenä näistä B-filmien helmistä katsastin scifikauhufilmin Scanner Cop (Scanner Cop, 1994, USA). Cronenbergin Scannersin spin-offissa telepaattikyttä Sam Staziak (Daniel Quinn) joutuu käyttämään erikoiskykyään pelastaakseen kaupungin hullulta (Richard Lynch), joka ohjelmoi tavallisia ihmisiä tappamaan poliiseja. Ohjauksesta vastaa Pierre David.

Videojulkaisussa Scanner Copin nimeen liitettiin lisä "mahtava vastustaja". Richard Lynch näyttää kieltämättä ilkeältä, mutta kovin mahtavalta hän ei vaikuta. Apuri Zena (Hilary Shepard) on vielä hölmömpi hahmo. Quinnin tuima tärinä skannaamisten yhteydessä on uskomattoman typerän näköistä. Puoli tähteä tulee camp-arvosta ja siitä, että Richard Grove onnistui jossakin välissä vaikuttamaan sympaattiselta.1,5 / 5

Perjantai 9.11.:
---
Tony Halmeen näyttelijänuran huipentumassa Die Hard - koston enkeli (Die Hard With a Vengeance, 1995, USA) John McClane joutuu ryntäilemään ympäri New Yorkia arvoituksia ratkoen yrittäessään estää mystistä, Simoniksi esittäytyvää terroristia (Jeremy Irons) tekemästä tuhotöitään. Mukaan tempautuu valkoihoisia vihaava kaupanomistaja Zeus Carver (Samuel L. Jackson).

Kolmas Die Hard ei ole yhtä hyvä kuin ensimmäinen tai neljäs, muttei kuitenkaan jää sarjan heikoimmaksi lenkiksi. Perushyvää toimintaa humoristisella asenteella. John McClane on toimintaelokuvien historian parhaita hahmoja, ja tämänkertainen sidekick on laadukas. New Yorkin poliisivoimien epäpätevyys on hämmästyttävällä tasolla.3,5 / 5

Lauantai 10.11.:
---
John Farrow'n ohjaama Hondo, yksinäinen vaeltaja (Hondo, 1953, USA) on 50-luvun perinteinen lännenelokuva. Pääosassa armeijan viestinviejä Hondo Lanena on John Wayne, joka vihamielisiksi käyneiltä intiaaneilta paettuaan päätyy yksinhuoltajaäiti Angie Lowen (Geraldine Page) farmille.

Nykynäkökulmasta Hondo on kokoelma western-kliseitä. Toki nämä kliseet eivät olleet vielä 50-luvulla niin kuluneita. Hondoa onkin ajateltava aikakauden lännenelokuvien kiteytymänä. Perinteiset arvot ovat kunniassaan, mutta intiaanien katoavalle elämäntavallekin uhrataan ajatuksia. Elokuva on pituudeltaan sopivan lyhyt, vain runsaat 80 minuuttia.3 / 5

Sunnuntai 11.11.:
---
Golan-Glubus -duon tuottaman, Sam Firstenbergin ohjaaman itsenäisen jatko-osan Ninjan kosto (Revenge of the Ninja, 1983, USA) pääosaa näyttelee ensimmäisestä Ninjasta tuttu taituri Shô Kosugi. Ninja Cho Osaki (Kosugi) lähtee poikansa kanssa Amerikkaan, kun vaimo ja suuri osa perhettä murhataan. Amerikassa ninja aikoo perustaa gallerian, mutta kiero liikekumppani Braden (Arthur Roberts) sotkee miekkansa sinetöineen soturin vaarallisiin tapahtumiin. Paha ninja on tällä kertaa amerikkalainen, hyvä japanilainen.

Kukapa ei pitäisi ninjoista? Elokuvana Ninjan kosto on varmasti parempi kuin Enter the Ninja, eikä jatko-osan ninjoilla ole viiksiä. Näyttely on edelleen kömpelöä, mutta ninja-action ja kohtuulliset hahmot korvaavat puutteet. Hienoa viihdettä.2,5 / 5

Viikko 46 - alkuun

Maanantai 12.11.:
---
Farrellyn veljesten möykkäkomedia Me kaksi ja Irene (Me, Myself & Irene, 2000, USA) kertoo liian kiltistä poliisista Charlie Baileygatesista (Jim Carrey), jonka persoonallisuus jakaantuu käsittelemättömien patoumien vuoksi kilttiin Charlieen ja törkeään Hankiin. Baileygates päätyy kuljettamaan pidätettyä Irene P. Watersia (Renée Zellweger) ja joutuu pian pakenemaan murhanhimoisia salaliittolaisia naisen kanssa. Samaan aikaan Hank pääsee yhä useammin valloilleen.

Elokuva pitää yllä harhaluuloja skitsofreniasta ja huumorin taso on vaihtelevaa. Me kaksi ja Irene on juuri sellainen hupipätkä kuin tekijälista antaa odottaa. Jos rakastat Farrellyjen muita tuotoksia tai olet Jim Carrey -fani, pidät myös tästä.2,5 / 5

Perjantai 16.11.:
---
MTV3:n myöhäisillan omituisesti suomennettu kulttiklassikkokomedia Latvasta laho (Caddyshack, 1980, USA) kertoo rikkaiden golf-klubista, jossa hämmennystä aiheuttavat röyhkeä tulokas ja maata möyrivä siiseli. Rooleissa mm. Chevy Chase, Rodney Dangerfield, Ted Knight, Michael O'Keefe, Bill Murray, Sarah Holcomb ja Cindy Morgan.

Harold Ramisin ohjaus on melko huvittava, muttei räjäytä tajuntaa. Chasen Ty Webbin sanailu ja Murrayn esittämän jälkeenjääneen apulaiskentänhoitaja Carlin toilailut ovat elokuvan parasta antia.2,5 / 5

Lauantai 17.11.:
---
Vuosituhannen pahimmaksi flopiksi tuomittu romanttinen toimintakomedia Gigli - rajua rakkautta (Gigli, 2003, USA) kuului Nelosen lauantai-illan ohjelmistoon. Päätin tarkistaa, ovatko elokuvan haukkujat oikeassa. Pikkukonna Larry Gigli (Ben Affleck) määrätään kidnappaaaman syyttäjän henkisesti rajoittunut veli (Justin Bartha). Avukseen Gigli saa Rickiksi esittäytyvän lesbon (Jennifer Lopez).

Pidän huonojen elokuvien katsomisesta. Ne ovat usein viihdyttäviä, jopa riemukkaita. Gigli on kyllä huono, mutta valitettavasti vain laahaava, tylsä ja vaivaannuttava. Affleck ja Lopez latelevat kiusallisen surkeita, pitkiä monologeja tai vaihtavat yhtä lailla kehnoja kommentteja niin, ettei se ole hauskaa edes minun mielestäni. Molemmat kärsivät akuutista karismanpuutoksesta, ja jopa nimekkäät näyttelijät Christopher Walken ja Al Pacino suorittavat pikkuroolinsa niin virkamiesmäisen latteasti, ettei katsoja ole uskoa silmiään. Juontakin voisin haukkua, vaan enpä jaksa. Odotin yhden tähden elokuvaa. Gigli on yhden tähden elokuva. Petyin silti.1 / 5

Viikko 47 - alkuun

Maanantai 19.11.:
---
Sam Firstenbergin ohjaamassa kolmannessa ninja-toimintafilmissä Ninja III - lopullinen taistelu (Ninja III: The Domination, 1984, USA) kuolleen ninjasoturin (David Chung) miekka päätyy aerobic-ohjaajalle (Lucinda Dickey), jonka sisään pahan ninjan henki asettuu. Koska ninjan voi tappaa vain ninja, Shô Kosugille on jälleen töitä. Roolihahmona on kostoa hakeva yksisilmäinen ninja Yamada.

Ninja III:n juoni on huonouden merkkipaaluja. Dickeyn hahmo Christie ja Jordan Bennettin esittämä poliisi Billy Secord ovat karismattomia ja paperinohuita hahmoja, joita eivät olisi pelastaneet edes hyvät näyttelijät. Elokuvasta opimme myös, että ninja selviää hengissä, vaikka elopainosta puolet koostuisi lyijystä. Taistelut ovat edelleen katsottavia. Silti Ninja III on selkeästi Enter the Ninjaakin huonompi elokuva. Suosittelen.1 / 5

Forrest Gumpista ja Cast Awaysta tutun Robert Zemeckisin välityönä ohjaaman psykokauhujännärin Salaisuus pinnan alla (What Lies Beneath, 2000, USA) johtorooleissa ovat nimekkäät Michelle Pfeiffer ja Harrison Ford. Professori Norman Spencerin (Ford) vaimo Claire (Pfeiffer) kokee pariskunnan kotona outoja. Nopeasti hän päättelee, että talossa asustaa kummitus. Onko haamu kenties naapuri Warren Feurin (James Remar) murhaama vaimo (Miranda Otto)?

Salaisuus pinnan alla on tunnelmallinen, pikkunäppärä tyylikokeilu Zemeckisiltä. Pääosissa on kaksi hyvää näyttelijää. Alku- ja keskivaihe toimivat erittäinkin hyvin, mutta lopun käänteet latistivat kokemusta, sillä arvasin tapahtumien kulun jo aivan liian aikaisin.3 / 5

Keskiviikko 21.11.:
---
Gene Hackman ja Mary Elizabeth Mastrantonio näyttelevät isää ja tytärtä lakidraamassa Oikeustaistelu (Class Action, 1991, USA). Asianajajat Jedediah Tucker Ward (Hackman) ja Margaret Eleanor Ward (Mastrantonio) eivät suinkaan tee yhteistyötä, vaan asettuvat toisiaan vastaan oikeussalissa. Ohjaaja Michael Apted (Kun maailma ei riitä, Sumuisten vuorten gorillat) kuvaa vahingonkorvausoikeudenkäynnin lisäksi myös isä-tytär -suhdetta, joka on tietenkin vaikea ja monimutkainen. Sivurooleissa esiintyvät mm. Laurence "Larry" Fishburne, Colin Friels, Joanna Merlin ja (Yhdysvaltain seuraava presidentti?) Fred Dalton Thompson.

Gene Hackman on loistava näyttelijä ja itselleen sopivassa roolissa. Elokuvan vahvuus onkin realististen hahmojen kehityksessä ja aidonoloisissa suhteissa, ei suinkaan itse lakikuvioissa. Koskettavan elokuvan pahin pettymys on iso paha korporaatio- ja häikäilemätön lakifirma -kliseiden tylsä realisoituminen.3 / 5

Perjantai 23.11.:
---
Jim Carreyn läpimurtokomedia Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective, 1994, USA) kertoo nimensä mukaisesti lemmikkidekkari Ace Venturasta, joka palkataan tutkimaan kadonneen maskottidelfiinin tapausta. Carreyn vastanäyttelijä on Frendeistä tuttu Courteney Cox.

Lemmikkidekkari on Carreyta tavallisimmillaan. Carrey-faneille herkkua, Carrey-vihaajille roskaa ja meille normaaleille ihmisille katsottava, muttei nerokas komedia.2,5 / 5

Viikko 48 - alkuun

Tiistai 27.11.:
---
Vaikkei Gordon Hesslerin väkivaltaseikkailua Ninja - rukoile kuolemaa (Pray for Death, 1985, USA) varsinaiseen Ninja-sarjaan enää lasketakaan, on pääosassa edelleen Shô Kosugi, jonka näyttelemää ex-ninjaa ei odotakaan Amerikassa onni. Saiton perhe sotkeutuu sattumalta arvokkaan korun varkauteen, johon liittyy korruptoituneita kyttiä ja järjestäytynyttä rikollisuutta.

Ninjan kyvyt olivat Ninja III:ssa huipussaan. Tällä kertaa kovaluinen satamagangsterikin (James Booth) tarjoaa ninjalle kovan vastuksen. Vaikka tämän pyhäinhäväistyksen antaisikin anteeksi, paljon haukuttavaa jäisi jäljelle. Rukoile kuolemaa on särmättömämpi ja laimeampi kuin varsinaiset Ninja-elokuvat, mutta taistelukoreografiat ovat edelleen melko lennokkaita.1,5 / 5

Torstai 29.11.:
---
Neuvostoliiton elokuvataiteen tunnetuimpiin scifi-visioihin kuuluu taatusti se aito ja alkuperäinen Solaris (Solyaris, 1972, Neuvostoliitto), Stanisław Lemin romaanin filmatisointi. Katsoin Steven Soderberghin version viikolla 25/2007. Tarkovskin elokuvan juoni on luonnollisesti varsin samankaltainen. Psykologi Kelvin (Donatas Banionis) matkustaa Solarista kiertävälle asemalle, jolla tapahtuu selittämättömiä. Muita keskeisiä hahmoja tulkitsevat Natalya Bondarchuk, Jüri Järvet, Anatoli Solonitsyn ja Sos Sargsyan.

Tällä kertaa alkuperäinen voittaa uusintaversion, joskin äärimmäisen niukasti. Tarkovskin Solaris on pohjavireeltään hieman erilainen, ja makuuni turhan kielteinen uuden teknologian suomia mahdollisuuksia kohtaan, mutta kiistämättömän kiehtova. Musiikissa alkuperäinen kuitenkin häviää uudemmalle versiolle.3,5 / 5

Lauantai 1.12.:
---
Howard Hawksin ohjaama Rio Bravo (Rio Bravo, 1959, USA) kuuluu kaikkein legendaarisimpien John Wayne -westernien joukkoon. Duken näyttelemä seriffi John T. Chance pidättää paikallisen mahtimiehen Nathan Burdetten (John Russell) murhaaja-veljen, mitä herra Burdette ei arvosta. Rikkaan ja häikäilemättömän Burdetten juonia vastaan puolustautuvan seriffin apuna ovat alkoholisti Dude (Dean Martin), rampa vanhus Stumpy (Walter Brennan) sekä nuori pyssysankari Colorado Ryan (Ricky Nelson). Postivaunut tuovat paikalle myös kauniin ja omapäisen etsintäkuulutetun (Angie Dickinson).

Hyvät ja uskottavat hahmot, erinomainen tarinankerronta ja John Waynen karisma riittävät pitkälle. Painopiste on pyssynpaukuttelun sijaan hahmoissa ja hahmokehityksessä. Hawksin laajat kuvakulmat ja kiiretön, mutta otteessaan pitävä tyyli tekevät Rio Bravosta hienon katselukokemuksen. Jos jotakin pitää haukkua, laimeahkot toimintakohtaukset jättävät toivomisen varaa. Silti yksi parhaista katsomistani lännenelokuvista. 4 / 5

Sunnuntai 2.12.:
---
Ranskalaisen Michel Gondryn ohjaaman ja Charlie Kaufmanin (Human Nature, Salaisen agentin tunnustukset) kirjoittaman omalaatuisen rakkausdraaman Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004, USA) tähtiä ovat Jim Carrey ja Kate Winslet. Joel (Carrey) ja Clementine (Winslet) pyyhkivät suhteen päätyttyä toisensa mielistään uuden teknologian avulla. Käydessään prosessin yhteydessä läpi myös hyviä muistojaan Joel alkaa pohtia, josko ratkaisu sittenkään oli järkevä.

Elokuvan aikalinja on kaikkea muuta kuin lineaarinen. Kronologisen järjestyksen hajottaminen ei ole aivan uunituore idea, mutta kuitenkin selkeää vaihtelua, ja mikä tärkeintä, toimiva ratkaisu. Sekä tähtipari että muu miehitys, mm. Mark Ruffalo, Elijah Wood, Kirsten Dunst ja Tom Wilkinson, onnistuvat luomaan hahmoista ihmisiä omine erityispiirteineen ja johdonmukaisine luonteineen. Gondryn elokuva vahvistaa myös sen, että Carrey ei ole parhaimmillaan naamanvääntelykomedioissa, vaan The Truman Show'n ja Tahrattoman mielen kaltaisissa omaperäisissä draamoissa.4 / 5

Viikko 49 - alkuun

Maanantai 3.12.:
---
Yhden euron DVD -kategoriasta katsoin seuraavaksi myös nimillä "Tony Cimon tuomio" ja "Kosto elää" tunnetun tuntemattoman televisiotuotannon Vengeance (Vengeance: The Story of Tony Cimo, 1986, USA). Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa satunnainen nilkki Rudolph Tyner (Michael Beach) murhaa Tony Cimon (Brad Davis) kauppiasvanhemmat pikkurahojen takia. Cimo turhautuu oikeuslaitokseen ja osavaltion teloitustehokkuuden tasoon. Tyner pitää saada hengiltä niin pian kuin mahdollista.

Tylsässä ja epämääräisessä kostofilmissä näyttelee monta tylsää ja epämääräistä c-luokan näyttelijää. Mukana on pari ihan siedettävääkin ammattilaista, mutta yksikään heistä ei varsinaisesti ilahduta. Luulin, että saisin edes hauskaa toimintaa, mutta Vengeance on valitettavasti täynnä jahkailua ja tuskallista tuskailua. Yhtä euroa enempää ei Vengeance-DVD:stä kannata maksaa. Pari vuotta Vengeancen jälkeen kuolleen ohjaaja Marc Danielsin meriitteihin lukeutuu muuten peräti 15 Star Trek -jaksoa sekä pari jaksoa Bonanzaa ja Virginialaista.1,5 / 5

Maanantaileffana tarjoiltiin Get Shorty -jatko-osa Be Cool (Be Cool, 2005, USA). John Travolta on Chili Palmer, elokuvabisnekseen siirtynyt viileä ex-gangsteri, joka nyt päätyy musiikin vaaralliseen maailmaan. Tavoitteena on tehdä lahjakkaasta Linda Moonista (Christina Milian) tähti ja pelastaa siinä sivussa Edie Athensin (Uma Thurman) firma. Komediassa on mukana iso liuta tähtiä, Vince Vaughnista The Rockiin ja Harvey Keitelistä Danny DeVitoon. Tällä hetkellä Suomen TV:ssä pyörivistä sarjoista tuttuja miehiä ovat Sharkin James Woods ja Paon Paul Adelstein. Musiikista kun on kyse, filmissä vilahtaa myös Steven Tylerin ja Gene Simmonsin kaltaisia staroja.

Vaikka Pulp Fiction -trio Travolta-Thurman-Keitel vetääkin vain loistottomat perusroolit, elokuvalla on hetkensä. Onnistujiin on ehdottomasti luettava Vince Vaughn wannabe-gangstana pahistuottaja Rajina sekä Dwayne "The Rock" Johnson tämän showbisnes-tulevaisuudesta haaveilevana turvamiehenä. Keskivertokomedia komealla nimilistalla.2,5 / 5

Keskiviikko 5.12.:
---
Ex-Teräsmies Dean Cain on armeijan erikoiskoulutuksen saanut journalistiopiskelija Simon Tate toimintajännärissä Phase IV - kuoleman lääke (Phase IV, 2001, Kanada). Kun lääkäri-ystävä Ben Roanicia (Stephen Coats) syytetään senaattoriehdokkaan tyttären (Amy Kerr) murhasta, Tate ryhtyy tutkimaan asiaa ja törmää pian mittavaan salaliittoon. Sivuroolien täyttäjinä tylsistyvät mm. Mimi Kuzyk, Heather Mathieson, Nigel Bennett, Richard Donat ja Brian Bosworth.

Harva elokuva onnistuu tekemään autokaahailukohtauksista yhtä tylsiä kuin Phase IV. Teräsmies-ajoistaan turvonnutta Dean Cainia on vaikea ottaa vakavasti, ja juoni on geneeristä B-luokan roskaa. Katsojan älyä aliarvioiva autonvaihtojuoni, ultratökerö loppuratkaisu ja pahishahmojen karikatyyrimäisyys pilaavat senkin vähän, mikä alkuasetelmassa oli siedettävää. Köyhän miehen Takaa-ajetusta ei voi kehuja kirjoitella.1,5 / 5

Torstai 6.12.:
---
Itsenäisyyspäivän perinteinen Tuntematon sotilas jäi tällä kertaa väliin (kenen kuningasidea oli lähettää se aamulla?), mutta ainakin korjailin päiväkirjan animaatiokiintiötä Disney/Pixarin Oscar-voittajalla Nemoa etsimässä (Finding Nemo, 2003, USA). Pieni vuokkokala Nemo kaapataan akvaariokalaksi, ja Marlin-isän täytyy lähteä matkalle valtameren poikki pelastaakseen poikansa. Suomeksi puhutun version ääniä ovat mm. Tom Pöysti, Ona Kamu, Samuel Anttila, Jussi Lampi, Petteri Summanen, Kristiina Hautala ja Merja Larivaara.

Nemoa etsimässä on värikäs ja kaunis. Animaatio on sulavaa ja teknisesti taitavaa. Elokuva on melko tyypillinen, mutta toivima yhdistelmä huumoria ja Disney-sentimentaalisuutta. Dubbaus, vaikka onkin sinänsä kelvollisesti tehty, on minulle aina automaattinen miinus, varsinkin kun alkuperäisversiossa kuulisi monia seminimekkäitä tähtiä.3,5 / 5

Lauantai 8.12.:
---
Taistele! (Wo shi shei, 1998, Hong Kong) Jackie ja Benny Chanin ohjaama toimintakomedia, jonka pääosaa näyttelee luonnollisesti Jackie Chan. Muistinsa menettänyt agentti päätyy helikopterin putoamisen jälkeen alkuasukkaiden pariin, mutta joutuu ajojahdin kohteeksi sivilisaatioon palattuaan. Hänen on selvitettävä henkilöllisyytensä ja se, miksi häntä jahdataan.

Taistele! on pikkunätti paketti toimintaa ja huumoria. Yleensä ei-eurooppalaisista elokuvista saa käsityksen, että manner-Euroopasssa on kaksi kaupunkia - Berliini ja Praha. Taistele!-tiimi tekee parhaansa tämän myytin murtamiseksi sijoittamalla loppupuolen kohtaukset vähemmän käytettyyn Rotterdamiin. Chanien filmi on melko hauska ja melko näyttävä toimintapätkä, vaikka taustajuoni melkoista huttua onkin.2,5 / 5

Viikko 50 - alkuun

Maanantai 10.12.:
---
Bourne/Medusa-trilogian kakkososa Medusan isku (The Bourne Supremacy, 2004, USA/Saksa) sijoittuukin sitten pääosin juuri Berliiniin, vaikka muuallakin Euroopassa matkataan. Jason Bournen (Matt Damon) ja Marien (Franka Potente) kissanpäivät Intian Goassa päättyvät, kun ex-tappajan kuolemaa toivovat tahot pääsevät tämän jäljille. Muisti palailee pätkittäin Bournen päähän tämän matkatessa selvittämään, miksi myös CIA alkaa jahdata häntä uudella innolla. CIA:n päässä tutkintaa johtaa Pamela Landy (Joan Allen). Bournen entisellä pomolla Ward Abbottilla (Brian Cox) on syynsä kannattaa supertappajan eliminoimista.

Medusan isku jatkaa Medusan verkon linjoilla (43/2005). Tarina ja toiminta jäävät ehkä hitusen ensimmäisestä osasta, mutta kaiken kaikkiaan myös Medusan isku on 2000-luvun toimintagenren eniten katsomisen arvoisia teoksia. Pahimpana virheenä voi pitää kameratyön sekavuutta, joka ei pysy kohtuudessa.3,5 / 5

Perjantai 14.12.:
---
Sin City -ohjaajan ja Quentin Tarantinon kaverin Robert Rodriguezin meksikolaiswestern Once Upon a Time in Mexico (Once Upon a Time in Mexico, 2003, USA) on trilogian kolmas osa, mutta en usko katselukokemukseni kärsineen pahasti, vaikken ole aiempia osia nähnytkään. Kitaraa soittavaa palkkatappaja El Mariachi (Antonio Banderas) värvätään eliminoimaan kenraali Marquez (Gerardo Vigil). Marquez ja El Mariachi ovat luonnollisesti vanhoja tuttuja, joiden välit eivät ole erityisen lämpimät. Asiat eivät tietenkään ole muutenkaan yksinkertaisia, vaan mukana tapahtumissa on CIA-agentti, eläköitynyt FBI-agentti, palkkatappajia, pettureita ja petettäviä. Näyttelijäkaartissa ei ole hävettävää: Johnny Depp, Salma Hayek, Eva Mendes, Mickey Rourke, Willem Dafoe ja Enrique Iglesias.

Once Upon a Time in Mexicon maailmassa pääasiallinen ongelmanratkaisukeino on ampuminen. Jos ruoka on liian hyvää, kokki ammutaan. Jos tarjoilija läikyttelee juomia eikä ymmärrä poistua, tarjoilija ammutaan. Jos kitarantekijä ei kerro mitä tietää, kitarantekijä ammutaan. Jos mies seuraa kadulla perässä, seuraaja ammutaan. Kuvatun maailman armottomuuden vuoksi loppu tuntuu kumman onnelliselta. Eikä elokuvan sankareilla tunnu missään vaiheessa olevan edes juuri vaikeuksia. Kokonaisuus on tasapaksu ja keskinkertainen, varsinkin kun laatunäyttelijöiden työpanos hukkuu ylityylittelyn mereen. Rodriguezin seuraava ohjaus Sin City oli onneksi huomattavasti tasapainoisempaa väkivaltaviihdettä.2,5 / 5

Lauantai 15.12.:
---
Sylvester Stallone näyttelee Rockya vielä kerran ohjaamassaan ja kirjoittamassaan nyrkkeilydraamassa Rocky Balboa (Rocky Balboa, 2006, USA). 30 vuotta ensimmäisen Rockyn jälkeen valmistunutta elokuvaa kohtaan tuntemastani kiinnostuksesta kertoo, että tuhlasin DVD-levyyn poikkeuksellisesti jopa kahdeksan euroa. Elokuvassa lähes 60-vuotias takavuosien mestari muistelee menneitä, yrittää kohentaa välejään poikaansa (Heroesista tuttu Milo Ventimiglia) ja nousee kehään vielä viimeisen kerran, vastustajana näytösottelussa on hallitseva maailmanmestari, ylivoimainen mutta epäsuosittu Mason "The Line" Dixon - jota esittää ihan oikea maailmanmestari Antonio Tarver.

Sarjan heikoin lenkki Rocky V vaietaan lähes kuoliaaksi, mutta muiden Rockyjen materiaalia kierrätetään takautumina. Tarinan uskottavuus voidaan kyseenalaistaa, mutta toisaalta Rockyn leimallisin ominaisuus onkin aina ollut uskomaton tahdonvoima ja kyky venyä kehässä ihmeisiin. Puhtaasti draamana koskettava Rocky Balboa toimii paremmin kuin yksikään aiemmistä jatko-osista. Sarjan kuudes osa onkin sarjan toiseksi tai kolmanneksi paras, mikä on luonnollisesti hienoinen yllätys, sillä olihan Rockyjen taso tätä ennen laskenut jatkuvasti ja edellinen osa oli täyttä roskaa. Toivottavasti Stallone ei raahaa hahmoaan kehään enää uudelleen, sillä näin saaga saa arvokkaan lopetuksen.3,5 / 5

Imperiumin vastaiskusta tunnetun Irvin Kershnerin "epävirallisen" 007-seikkailun Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again, 1983, Iso-Britannia/USA/Länsi-Saksa) pääosaa esitti itse Sean Connery, vaikka EON-yhtiön Bondeissa roolissa oli nähty jo vuosikymmenen ajan Roger Moore. Ikäloppu Connery ei 80-luvun alussa suinkaan ollut, ikäähän hänellä on itse asiassa kolmisen vuotta Moorea vähemmän. Charmantisti harmaantunut agentti kohtaa perivihollisensa SPECTRE-järjestön, joka varastaa kaksi ydinkärkeä. Max von Sydow on pomo Ernst Stavro Blofeld, Maximilian Largoa tulkitsee Klaus Maria Brandauer. Koska kyseeessä ei ole virallinen elokuva, Bond-teema ja alkutunnus puuttuvat, mutta kauniita naisia on kuitenkin luonnollisesti mukana, merkittävimpinä mainittakoon Barbara Carrera ja Kim Basinger.

Epävirallisuudesta huolimatta Bond-tunnelma saavutetaan. Kershnerin ohjaus on tasapainoinen ja Connery edelleen James Bondeista bondmaisin. Ote on humoristisen kevyt ja viihdyttävä. Väitin muuten aikanaan Casino Royale -arvostelussani, että Jeffrey Wright olisi ensimmäinen värillinen Felix Leiterin näyttelijä Bond-elokuvien historiassa. Teknisesti ottaen en ollut väärässä, mutta tittelin voisi antaa myös tämän seikkailun Bernie Caseylle, jos muutkin kuin EON-Bondit lasketaan.3 / 5

Sunnuntai 16.12.:
---
Garry Marshallin Pretty Woman (Pretty Woman, 1990, USA) on yksi maailman tunnetuimmista romanttisista komedioista. Tähtiparin muodostavat tietenkin Julia Roberts ja Richard Gere. Rikas liikemies Edward Lewis (Gere) palkkaa ilotyttö Vivian Wardin (Roberts) seuralaisekseen, mutta liikesuhteesta kehittyy ihan jotain muuta.

Vaikeahan sitä on ymmärtää, miksi Pretty Woman oli niinkin menestyksekäs. Ehkäpä syynä oli kuluneita radiohittejä pursuileva soundtrack. Tuhkimotarinamaisen juonen ja kliseiden alta paljastuva elokuva on keskinkertainen, joskin melko hyvin näytelty. Lakimiesten mainetta mustataan kyllä taas olan takaa.2,5 / 5

Viikko 51 - alkuun

Maanantai 17.12.:
---
Stanley Kubrickin Vietnam-klassikko Full Metal Jacket (Full Metal Jacket, 1987, Iso-Britannia/USA) kertoo amerikkalaissotilaiden rankasta koulutuksesta ja edesottamuksista Vietnamin konfliktissa. Keskushahmo on sotareportteriksi päätyvä sotamies "Joker" (Matthew Modine). Sotapoikina myös mm. Adam Baldwin, Vincent D'Onofrio, R. Lee Ermey, Dorian Harewood ja Arliss Howard.

Full Metal Jacket on kieltämättä maineensa veroinen. Miinukseksi keksin lähinnä sen, että koska värväytyneistä ei kerrota oikeastaan mitään ja heidän toimintansa on varsinkin koulutusjakson aikana korostetun robottimaista, sinänsä hyvin näyteltyihin hahmoihin ei varsinaisesti kiinny. Tämä ei muuta sitä, että Full Metal Jacket on vahva, tehokas ja komea sotakuvaus. Full Metal Jacket on muuten niitä elokuvia, jotka saavat odottamaan omaa varusmiespalvelusta erityisellä innolla.4 / 5

Torstai 20.12.:
---
Hudson-joen alittava autotunneli sortuu molemmista päistään katastrofielokuvassa Daylight - paniikki tunnelissa (Daylight, 1996, USA). Loukkuun jäänyttä sekalaista sakkia lähtee oman henkensä uhalla pelastamaan taksikuski Kit Latura (Sylvester Stallone), jolla on suuronnettomuuksia koskevaa asiantuntemusta.

Daylight on tympeä elokuva. Puhdasta huonoutta siitä ei löydy, mutta yleinen tylsyys, tavallisuus ja yllätyksettömyys tekevät siitä puuduttavan ja yhdentekevän. Elokuva etenee genren määräämillä kiskoilla alusta loppuun.2 / 5

Lauantai 22.12.:
---
Montrealin lähiössä asusteleva, turhautunut mutta sympaattinen hammaslääkäri Nicholas Oseransky (Frendit-tähti Matthew Perry) saa naapurikseen ammattitappaja Jimmy Tudeskin (Bruce Willis) mustassa komediassa Koko potti (The Whole Nine Yards, 2000, Kanada/USA). Tudeskin päästä on luvattu palkkio, ja ilkeän vaimonsa (Rosanna Arquette) usuttamana Oseransky matkaa Chicagoon ilmiantamaan tätä unkarilaismafian pomolle Janni Gogolakille (Kevin Pollak). Näyttelijäkaartiin kuuluvat lisäksi Amanda Peet, Michael Clarke Duncan, Natasha Henstridge ja Harland Williams (tuttu myös Surf Schoolista).

Perryn hahmo on hyvin lähellä Chandler Bingiä, Bruce Willis on myös omimmillaan myhäilevänä kovanaamana. Elokuva on näppärä yhdistelmä slapstickiä, mustaa huumoria ja mafiaelokuvaa. Elokuva täyttää tarkoituksensa mainiosti, sillä se on oikeasti hauska. Rosanna Arquetten "kanadanranskalainen" aksentti on kuitenkin omituista kuultavaa, eikä hahmo muutenkaan ole erityisen hyvä.3,5 / 5

Sunnuntai 23.12.:
---
John Grishamin romaanin elokuvasovitus Valamiehet (Runaway Jury, 2003, USA) keskittyy nimensä mukaisesti lakisarjoissa usein taka-alalla jäävään amerikkalaisen oikeusjärjestyksen osaan eli valamiehistöön. Aseyhtiötä vastaan nostetun vahingonkorvausjutun valamiehistöön valitaan läpileikkaus Yhdysvaltojen väestöstä. Näiden jokamiesten sympatiasta taistelevat kantajan asianajaja Wendell Rohr (Dustin Hoffman) ja aseyhtiöiden palkkaama valamiesasiantuntija Rankin Fitch (Gene Hackman). Lisäksi valamiehistön joukkoon pääsee soluttautumaan joku, jolla on oma agendansa. John Cusack ja Rachel Weisz täyttävät jäljelle jäävät pääroolit.

Valamiehet on suosikkini Hackmanin johdolla antaumuksella näytelty, mutta juoneltaan pettymys. Aluksi kaikki näyttävät pelaavan lupaavan moraalittomasti, mutta myöhemmin selkenee, ketkä ovat sankareita ja ketkä roistoja. Elokuvan oikeuskäsitys on harmittavan populistinen.3 / 5

Viikko 52 - alkuun

Maanantai 24.12.:
---
YLE näytti jouluaattona jälleen kerran Frank Capran jouluklassikon Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946, USA), jossa turhautunut, unelmistaan toisten hyväksi tinkimään joutunut liikemies George Bailey (James Stewart) saa nähdä, millainen maailma olisi ilman häntä.

Olen edelleen sitä mieltä, että Ihmeellinen on elämä on kaikkien aikojen paras jouluelokuva - ja yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. 40-luvun puolivälissä tehty elokuva ei ole vuosikymmenien kuluessa menettänyt innostavuuttaan ja kauneuttaan. Tarina, kerronta ja näyttelijät (Stewart, Donna Reed, Lionel Barrymore, Thomas Mitchell, Henry Travers, Todd Karns ym.) tekevät siitä ylittämättömän hyvän mielen elokuvan.5 / 5

Tiistai 25.12.:
---
Jouluyönä YLE Teemalta tullut Joulupukki valloittaa Marsin (Santa Claus Conquers the Martians, 1964, USA) edustaa jouluelokuvien toista ääripäätä. Höpsössä tieteiskomediassa marsilaiset kaappaavat sen oikean, pohjoisnavalla asustelevan Joulupukin (John Call) tuomaan joulumieltä Marsin lapsille.

Wikipedian mukaan elokuvan budjetti oli noin 200 000 dollaria. En pysty mitenkään käsittämään, miten tekijöiden on onnistunut saada rahoitus visiolleen. Camp-arvo lähestyy ääretöntä, kun antennipäiset, vihreät marsilaiset laitetaan samaan elokuvaan pahvilaatikosta tehdyn robotin, Joulupukin ja loistavien lapsinäyttelijöiden kanssa. Kun yhdistelmään lisätään vielä huonoin ikinä näkemäni dialogi, lopputulos on yksi tähti ja ehdoton katsomissuositus. Siis ihan oikeasti, miten ihmeessä näitä repliikkejä on voitu kirjoittaa? "Are you a television set?"1 / 5

Robert De Niro on suurkaupungissa työskentelevä Taksikuski (Taxi Driver, 1976, USA) Martin Scorsesen jännitysdraamassa. Päähahmo, ilmeisen mielenterveysongelmainen, yksinäinen veteraani Travis Bickle näkee yövuoroja ajellessaan katujen saastan. Mies päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Vaikka elokuvaa pidetään väkivaltaisena, Seagal-tasoista puhdistusta on turha odottaa - body count ei nouse edes kaksinumeroiseksi. Taksikuskin vahvuus on Travisin hiljalleen yhä häiriintyneemmäksi kehittyvästä käytöksestä kumpuava tunne siitä, että kaverilla saattaa naksahtaa päässä minä hetkenä hyvänsä. De Niron huolellinen valmistautuminen rooliin kannatti.3,5 / 5

Keskiviikko 26.12.:
---
Gene Hackman ja sitcom-stara Ray Romano ovat pääosissa pikkukaupunkikomediassa Villi valtataistelu (Welcome to Mooseport, 2004, USA). Yhdysvaltojen presidentti (Hackman) asettuu kahden virkakautensa jälkeen mainelaiseen Mooseportin kaupunkiin ja päätyy taistelemaan pormestariudesta paikallisen putkimiehen (Romano) kanssa. Lisäksi miehet päätyvät kilpailemaan saman naisen (Teho-osaston Maura Tierney) suosiosta.

Villi valtataistelu ei edusta poliittista satiiria, vaan se on perinteisen kiltti, kilpailuasetelman ympärille rakennettu komedia ihmissuhteista. Hackman on perushyvä mutta ei normaalilla tasollaan, Romano menettelee. Juonesta puuttuvat todelliset yllätyskäänteet. Arvosanassa on ehkä hieman Hackman-lisää.2,5 / 5

Torstai 27.12.:
---
Torstai-yönä YLE 1 näytti Tessa de Loon romaaniin perustuvan Oscar-ehdokkaan Kaksoset (De Tweeling, 2002, Alankomaat/Luxemburg), jonka jostakin ihmeen syystä katsoin. Hollantilaisdraama kuuluu "ihmiskohtaloita maailmanhistorian pyörteissä" -kategoriaan, ja kertoo toisistaan erilleen joutuneista kaksoissiskoista Annasta ja Lottesta. Vanhempien kuoltua Anna joutuu köyhälle saksalaistilalle, Lotte viedään varakkaan hollantilaisperheen hoiviin. Toinen maailmansota syttyy ja mutkistaa sisarusten välejä entisestään. Molempia päähenkilöitä esittää kolme eri näyttelijää: Annaa Sina Richardt, Nadja Uhl ja Gudrun Okras, Lottea Julia Koopmans, Thekla Reuten ja Ellen Vogel.

En ole eeppisten hollantilaisten rakkausdraamojen asiantuntija, mutta Kaksoset oli positiivinen yllätys. Vaikka elokuvalla on kestoa huomattavasti yli kaksi tuntia, en menettänyt mielenkiintoani. Elokuvan ongelma on kestämättömän huono loppu, johon syyllinen lienee kirjailija itse.3 / 5

Perjantai 28.12.:
---
Brian De Palman lehdistökriittisessä draamakomediassa Turhuuksien rovio (The Bonfire of Vanities, 1990, USA) Tom Hanksin esittämä Wall Street -juppi Sherman McCoy joutuu pulaan, kun rakastajatar (Melanie Griffith) kolhaisee autolla tummaihoista poikaa. Toimittaja Peter Fallow'n (Bruce Willis) kirjoittamasta lehtijutusta lähtee käyntiin ajojahti ja mediasirkus. McCoyn vaimoa esittää Kim Cattrall, apulaissyyttäjä Jed Krameria Saul Rubinek (Frasier, Armoton) ja tuomari Whiteä Morgan Freeman.

Tom Hanks ja Bruce Willis ovat näyttelijöitä, joiden ei luulisi juuri päätyvän samoihin elokuviin. Ilmeisesti Willis halusi kokeilla toimintaroolien lomassa oikeaa näyttelemistä. Kuten viisaus sanoo, suutari pysyköön lestissään, sillä Turhuuksien rovio ei kuulu Willisin uran huippuhetkiin. Syy tästä ei tosin lankea kokonaan hänelle, vaan lähinnä De Palmalle, jolla oli pallo hukassa 90-luvun taitteessa ennen Carlitoa ja Vaarallista tehtävää. Hanks vetää roolinsa turhankin hilpeästi, näin ollen McCoyn "tuho" ei oikein hahmotu. Paljon hyviäkin elementtejä leffassa on, mutta kokonaisuus ei innosta.2,5 / 5

Lauantai 29.12.:
---
Cate Blanchett tulkitsee nimiosaa Gillian Armstrongin sotadraamassa Charlotte Gray (Charlotte Gray, 2001, Iso-Britannia/Australia/Saksa). Lentäjä-poikaystävän koneen pudottua Ranskassa nuori skottineito Charlotte Gray värväytyy Vichyn Ranskan vastarintaliikkeen kanssa kommunikoivaksi agentiksi. Blanchettin lisäksi elokuvassa nähdään esim. Billy Crudup ja Michael Gambon.

Ottaen huomioon sen, että Blanchettin hahmo pääsee agentiksi juuri sujuvan ranskantaitonsa vuoksi, on suoranainen häpeä, että elokuvan ranskalaiset puhuvat vain englantia - saksalaiset sentään osaavat edes hieman äidinkieltään. Elokuva sisältää pari turhaa ja irrallista käännettä, mutta on yleisilmeeltään ihan kelvollinen.2,5 / 5

Sunnuntai 30.12.:
---
Saatuani jälleen käyttööni toimivan DVD-soittimen pääsin katsomaan syntymäpäivälahjaksi saamani DVD:n Poikkeustila (The Siege, 1998, USA). 9/11 -tapahtumia ansiokkaasti ennakoivan terroristijännärin keskuksessa on kolme USA:n etua ajattelevaa henkilöä - FBI:n Anthony Hubbard (Denzel Washington), CIA:n Elise Kraft (Annette Bening) ja armeijan kenraalimajuri William Devereaux (Bruce Willis). Terroristien suorittaessa sarjan iskuja New Yorkiin kaupunkiin julistetaan sotatila. Sivuosista voi huomata Tony "Monk" Shalhoubin, Sami Bouajilan, David Provalin ja Boston Legal -sarjan Mark Valleyn.

Kunnon republikaani ei varmasti sulata Edward Zwickin ohjaaman ja Lawrence Wrightin kirjoittaman tarinan painotuksia, sillä elokuva kyseenalaistaa USA:n toimintaa maailmalla ja yrittää ymmärtää terrorismin syitä. Tästäkin huolimatta Poikkeustila on mielenkiintoinen kuvaelma terrorismista ja siihen reagoimisesta. Tuotantoarvoiltaan filmi on hyvää keskitasoa.3 / 5

Viikko 1 (2008) - alkuun

Maanantai 31.12.:
---
Vuoden viimeisen elokuvan kunnian sai tällä kertaa Peter Weirin Oscar- ja BAFTA-palkittu Kuolleiden runoilijoiden seura (Dead Poets Society, 1989, USA), jossa opettaja John Keating (Robin Williams) tuo uusia tuulia tiukan kurin nimeen vannovaan sisäoppilaitokseen. Oppilaita näyttelevät mm. Robert Sean Leonard (House) ja Ethan Hawke (Training Day, Before Sunrise ja Before Sunset).

Odotukseni olivat korkeat, ja alkupuoli vastasikin niitä. Spoilereita välttäen jätän mainitsematta, miksen pitänyt lopusta. En tiedä onko kritiikilläni juuri järkiperusteita, lähinnähän minua harmittaa se, että luulin Kuolleiden runoilijoiden seuraa feel-good -filmiksi, joksi se ei sitten osoittautunutkaan.3,5 / 5

Siinäpä se tältä vuodelta. Viime vuoden lopussa asettamani 156 elokuvan tavoite täyttyi kirkkaasti, sillä Elokuvapäiväkirja 07 keräsi peräti 221 merkintää - katsoin siis vuoden aikana kaksi kertaa enemmän elokuvia kuin vuonna 2006. Jatkan päiväkirjan pitämistä ensi vuonnakin, mutta tämän vuoden merkintämääriin tuskin yllän, ihan jo puolen vuoden päästä edessä olevan asepalveluksenkin vuoksi. Kuten viimekin päiväkirjan lopussa sanoin, palaute on tervetullutta. Kanavaksi käyvät yläpalkista löytyvä Palaute-osio ja Info-sivulta löytyvät yhteystiedot.